"Tahdotte, että minä vihin teidät — eikä piispa tai joku muu sentapainen."
"Mutta isä Dan", huudahdin, hiukan väkinäisesti naurahtaen (sillä aloin huomata, että hän vain kertasi minun sanojani), "miksi ette sano itse mitään?"
Ja silloin kodikkaan huoneen hilpeä päivänpaiste alkoi hälvetä.
Isä Dan sormeili hopearistiä, joka riippui hänen kauhtanallaan (selvä merkki hänen hermostumisestaan), ja sanoi vakava ilme kasvoillaan ja liikutuksesta väräjävällä äänellä:
"Lapseni…"
"Niin?"
"Uskothan, etten tahdo pahoittaa mieltäsi, tuottaa sinulle tuskaa, tai loukata sinua, jos voin välttää sitä?"
"Tietysti uskon."
"Ja kuitenkin olen nyt pahoittava mieltäsi, tuottava sinulle tuskaa ja loukkaava sinua. En… en voi vihkiä sinua Martin Conradiin. En uskalla. Kirkon mielestä olet jo naimisissa, olet yhä miehesi vaimo."
Vaikka rakas pappini oli antanut minulle kuoliniskun, en sitä vielä tuntenut, niinpä hymyilin vasten hänen hämmentyneitä, vanhoja kasvojaan ja sanoin: