Pitkän aikaa istuin äänetönnä; kuuntelin vain sykkivin sydämin arvoisan äidin puhetta — että yksi luostarielämän tarkoitusperiä oli tarjota turvapaikkaa kidutetulle sielulle, joka ei voinut luottaa itseensä kiusauksissa, ja että luostarivalan vannominen Jumalalle oli ainoa tapa (jonka Kirkko tunsi ja tunnusti) kumota vihkivalani miehelleni.
"Sinä olet silloinkin morsian, mutta Kristuksen morsian. Ja eikö niin ole parempi — paljoa parempi? Sinä usein haaveksit nunnanhuntua, muistathan, ja jollei isäsi olisi tullut sinua noutamaan sen kovin onnettoman asian vuoksi, sinä jo ehkä olisit yksi meikäläisiä. — Ajattele sitä, lapseni. Luostarimme äidit tulevat ilolla toivottamaan sinut tervetulleeksi, jos tulet alttiina ja tyytyväisenä sisarena. Ja mitenkä saatan jättää sinut tänne, sielulliseen kadotukseen, tyttäreni?"
Olin syvästi liikutettu, mutta ponnistelin vielä vastaan.
Kerroin arvoisalle äidille, että siitä päivin, kun halusin tulla nunnaksi, oli minussa tapahtunut suuri muutos. Olin kehittynyt naiseksi ja kaikki naisen intohimot olivat minussa heränneet — isosin ja janosin rakkautta — inhimillistä rakkautta, hyvän miehen rakkautta, miehen, joka rakasti minua koko sielullaan ja voimallaan. Siksi ei minusta koskaan saattaisi tulla altista ja tyytyväistä sisarta. Minä vain rikkoisin heidän kotinsa rauhaa ja sopusointua. Ja vaikka hän sulkisi minut luostarinsa matalimpaan selliin, niin rakkauteni oli seuraava minua sinnekin; se keskeyttäisi hartausharjoitukseni, se hämmentäisi äänellänsä rukoukseni, ja olisin aina onneton — kurjan onneton.
"Ei niin onneton kuin jäädessäsi maailmaan ja toteuttaessasi aikeesi", sanoi arvoisa äiti. "Oi, usko minua, lapseni, tunnen sinut paremmin kuin sinä itse. Jos menet uusiin naimisiin, et koskaan saata unhottaa, että olet rikkonut valasi. Unohtakoot muut naiset — löyhät naiset — naiset, jotka ottavat osaa seuraelämään ja uhraavat päivänsä itsekkäille huvituksille. Ne naiset erotkoot miehistään, ja menkööt uusiin naimisiin, muistamatta, että elävät synnin tilassa, mitä siviililaki sanoneekaan — julkisessa, ilkeässä ja hävyttömässä synnissä. Mutta sinä muistat sen, ja se on saattava sinut onnettomammaksi kuin koskaan ennen elämässäsi."
"Ja vielä lisäksi", jatkoi hän hetken kuluttua, "se saattaisi miehesikin onnettomaksi. Hän näkee tunnonvaivasi ja jakaa ne, sillä hän tietää, että hän on ollut niihin syynä. Jos hän on hyvä mies, niin jo pelkkä ahdinkosi näkeminenkin on kiduttava häntä. Mitä parempi mies hän on, sitä suurempi on hänen kärsimyksensä oleva. Jos olisit paennut nunna, saattaisi hän sinut takaisin luostariisi, sillä vaikkakin ero riistäisi häneltä sydämen rinnasta, niin tahtoisi hän pelastaa sielusi. Mutta vaimolle, joka on rikkonut vihkivalansa, ei hän koskaan mitään mahda. Ääretön ja kamala varjo on välillänne pimentäen joka hetken loppuelämästäsi."
Arvoisan äidin vaiettua istuin liikahtamatta ja sanatonna sydän pakottavana ja tukehtuvana ja tuijotin alas puutarhaan, jonka yö alkoi verhota pimeydellään.
Hetken kuluttua hän taputti kylmää kättäni ja nousi lähteäkseen sanoen aikaisin aamulla tulevansa jäähyväisille. Hänen olonsa Irlannissa tulisi kestämään vain kolme viikkoa, ja sen kuluttua tulisi hän noutamaan minut, jos minä asiaa punnittuani (hän oli varma siitä) tuntisin, että minun oli palaaminen hänen kanssaan Roomaan.
En vastannut. Ehkäpä ruumiillinen heikkouteni oli osaksi syynä siihen, että armaani varoitus jäi melkein huomaamatta. Mutta sillä hetkellä, kun ovi sulkeutui arvoisan äidin jälkeen, valahti minuun vakaumus hänen sanojensa totuudesta tulvivan meren laineiden tavalla.
Mutta kuinka julmaa! Kaiken odotuksen, kaipuun ja ihanien haaveittemme jälkeen tulevasta onnesta! Kun minä olin tulemaisillani morsiameksi, onnelliseksi morsiameksi, kun olin saamassa takaisin menetetyt ja varastetut tyttövuoteni!