"Se on kovaa. Tiedän, että se on kovaa, mutta…"
"Se on aivan mahdotonta", sanoin niin hyvin kuin voin, sillä huuleni vapisivat.
Arvoisan äidin sanat olivat järkyttäneet sieluani juuria myöten, mutta kun muistin Martinin varoituksen, ponnistelin nyt kovasti vastaan.
"Kaksi vuotta sitten, eläessäni mieheni kanssa, koetin niin tehdä, mutta en voinut", sanoin. "Ja jos en sillon voinut sitä tehdä, kun laillinen este meidät erotti, mitenkä voin sen nyt tehdä, kun estettä ei enää ole olemassa?"
Sitten kerroin hänelle kaikki kärsimykset, jotka olin kestänyt rakkauteni tähden — mitenkä erosin hänestä, hänen lähtiessään Etelänapa-retkelle; mitenkä odotin häntä Lontoossa; mitenkä olin uhrannut perheeni, ystäväni ja kotini, tyytynyt köyhyyteen, yksinäisyyteen ja kovaan työhön hänen tähtensä; ja mitenkä olin vaipunut pohjattomaan epätoivon syvyyteen, kun luulin hänet kadottaneeni; ja mitenkä ilo ja onni olivat palanneet vasta silloin, kun Jumala armollisessa hyvyydessään oli lahjoittanut hänet jälleen minulle.
"Ei, ei, ei", huusin. "Rakkauttani Martiniin en voi koskaan voittaa, tai unhoittaa — en koskaan niin kauan kuin elän maailmassa."
"Siis", sanoi arvoisa äiti (hän oli innokkaasti kuunnellut, suuret silmät hehkuviin kasvoihini kiinnitettyinä) "siis", sanoi hän, vakavalla ja juhlallisella äänellään, "jos niin on laitasi, lapseni, on sinulla vain yksi asia edessäsi — luopua siitä."
"Luopua siitä?"
"Luopua maailmasta, tarkoitan. Palata kanssani Roomaan ja mennä luostariin."
Olisi mahdotonta selittää, mitenkä tämä vaikutti minuun — mitenkä se järkytti minua sydämeni sisimpään — huolimatta kokeistani seurata armaani varoitusta tuntuivat nämä hänen sanansa tunkeutuvan olemukseni ytimeen ja herättävän eloon uinailevan vaiston sielussani.