Neljä päivää tukahutti hän raivoansa ja paljasti sen vain lapselle keskustellessaan puoliääneen kätkyen ääressä ("Me emme siedä noita nunnanaikkosia, jotka käyvät ympäri kuin aaveet, eikö niin, käpyseni?"), mutta viidentenä päivänä leimahti se ilmi liekkiin, ja lempeä, vanha olento kiukustui kaikille.
Se tapahtui arvoisan äidin lähtöaamuna. Tämä, sanottuaan minulle hyvästit makuuhuoneessani, oli juuri astunut alas keittiöön, jossa isä Dan odotti, saattaakseen hänet asemalle.
Mikä aiheutti Christian Annen purkauksen, en koskaan ole saanut tarkalleen tietää, sillä vaikka ovi porraskäytävään oli auki, ja minä yleensä taisin kuulla kaikki, mitä puhuttiin alhaalla (yksinkertaisen lattian läpi), ei kunnianarvoisan äidin pehmeä ääni lainkaan kuulunut, ja isä Danin irlantilaiset vokaalit pärisivät alhaalta korviini kuin rummun ääni.
Mutta Christian Annen sanat virtasivat terävinä ja selvinä kuin aallonhalkaisijan kohina, väliin harmista vavisten, väliin taas liikutuksesta värähtäen, ja viimein nyyhkytyksiin tukahtuen.
"Pyydän anteeksi, ma'am, sallittaneenko minun kysyä, mitä sanoitte isä Danille Mary O'Neillistä?… Että hän palaa Roomaan? Luostariin, niinkö?… Ei, ma'am, sitä hän ei koskaan tee! Ei, jos tunnen hänet, ma'am… Ei missään tarkoituksessa, ma'am… Kiusaus, sanotte? Te ymmärrätte paremmin, ma'am, mutta minusta se ei ole kiusauksen voittamista — jos lähtee piilopaikkaan sitä pakoon.
"… Niin, minäkin olen kristitty nainen ja kunnon katolilainen, pyhimyksille kiitos! mutta suokaa anteeksi, ma'am, minä en usko suuria teidän luostareistanne, en usko, että naiset niitten muurien sisässä elävät niinkään epäitsekästä elämää, ma'am."
Uusi hiljainen rummun pärinä, ja sitten —
"Ei, ma'am, ei, se on kyllä totta, ma'am, en ole koskaan itse ollut nunna, sillä minulla on ollut parempaa tehtävää maailmassa, ma'am. Mutta se on yhdentekevää — tiedän, mitä luostarissa tapahtuu, niin ainakin arvelen. Sopusointua ja rauhaa, sanotte? Niin, ja väliin mustasukkaisuutta ja kateutta myöskin, taikka ette ole naisia samoin kuin me muut, ma'am… Mitä Mary O'Neilliin tulee, hänelläkin on, arvelen, jotain parempaa tehtävää… Sen jälkeen kun hän on rikkonut, niinkö? Ehkä se kultamuru on sen tehnyt, ehkäpä, olemmehan kaikki rikkoneet, ma'am, ja tarvitsemme Jumalan laupeutta ja anteeksiantamusta. Mutta en koskaan ole kuullut, että rukoileminen on ainoa parannuskeino, jonka Hän meiltä vaatii, ma'am. Ja jos niin on, en siihen luota, sillä on vaimoparkoja, jotka rukoilevat yhtä hyvin työskennellessään sotkuammeensa ääressä kuin toiset lukiessaan rukousnauhaansa ja laulaessaan Tantum Ergoa…"
Uusi keskeytys, ja sitten —
"Entäs Bella Kinniah, joka hoitaa nurkkapuotia, ma'am. Hänen miehensä hukkui makrillin pyynnissä, pääsiäisestä kaksi vuotta sitten. Hän jäi leskeksi kolmen pienen lapsen kanssa ja neljäs syntyi isän kuoleman jälkeen, ja kyllä se kovalle ottaa ennenkuin Bella saa irti lihapalasen tai leipäkannikan niille poloisille. Ja, kun hän valvoo yömyöhään, kuten tohtori minulle kertoo, koko muun kylän ollessa pimeässä, ja parsii pikku Liisan sukkia tai paikkaa pienen Willien takkia, tai hoitaa pientä vauvaa, joka sairastaa tuhkarokkoa, silloin, luulisin, on hän Herrallemme yhtä otollinen kuin teidän nunnanne laajoissa sinisissä kaavuissaan."