Tämän jälkeen kuulin taas puolustelevia ääniä (sekä isä Danin että arvoisan äidin), joita seurasi Christian Annen kirkas, alituiseen katkeneva ääni.
"Mitä sanottekaan, ma'am?… Äiteys on siis pyhä ja siunattu asia? Niin on, ma'am! Se on toden totta, vaikka muutamat, jotka sulkeutuvat luostariin, eivät näytä niin ajattelevan… Äiti on äiti, ja vielä lisäksi, hänen lapsensa on hänen lapsensa, aviossa syntyi; tai ei. Ja, jos hän tekee oikein pikkuselleen ja kasvattaa sen hyväksi ja totuutta rakastavaksi, niin silloin Herra, kun hänen aikansa tulee, ei tiedustele, ennenkö vai jälkeen hääpäivän se on syntynyt, ei tottakaan. Jumala ei ole antanut hänelle tätä kullanmurusta, että hän karkaisi tiehensä sen luota. Kaunis siunaus siitä koituisikin hänelle, eikö niin?… Isä Dan, te hämmästytätte minua — mitä kauheata, julmaa, luonnotonta, järkyttävää asiaa tuumittekaan. Luulin teitä paremmaksi mieheksi — niin luulin, totta toisen kerran. Ja mitä muutamiin tulee, jotka nimittävät itseään äideiksi, niin eivät he ole mitään äitejä, eivätkä koskaan siksi tule — kiusaavat vaimoparkaa hädässä jättämään lapsensa toisten ihmisten rasitukseksi…"
Taas kuului lempeitten äänien puhetta, jota seurasi Christian Annen ääni —
"Ettäkö ajattelen itseäni, rouva. Hyvät ihmiset, en suinkaan! Olisin liiankin innoissani, jos saisin pikku enkelin kokonaan itselleni. Tuolla hän on uuninmatolla, rouva, ja jos mitä hyvänsä tapahtuu Mary O'Neillille, siihen hän jää, niin kauan kuin minä elän, ja kultasen tähden olen pahoillani, ettei elämäni ole pitempi.
"Mutta Mary O'Neill ei ole jättävä pienokaistansa, mennäkseen mihinkään luostariin. Eipä kunniani kautta, rouva. Jos hän sen tekee, ei hän saa mitään rauhaa. Olen itse äiti, ja tiedän, miltä se hänestä tuntuisi. Pukekaa vain musta huntu hänen päähänsä, mutta luonto on ihmeellinen ja mahtava, eikä Mary O'Neill koskaan paneudu maata illalla eikä nouse aamulla, ajattelematta pienokaistansa. 'Missä hän nyt on?' kysyisi hän itseltään. 'Mitähän nyt tapahtuneekaan äidittömälle lapselleni?' sanoisi hän. Ja vuosien vieriessä hän ajattelisi: 'Voiko hän hyvin, ja onko hän käynyt ensi kerran ripillä, onko hänestä tullut hyvä vaimo, ja mitä on maailma hänestä tehnyt?'…
"Ei, rouva, ei! Mary O'Neill ei mene mihinkään luostariin, niin kauan kuin hänellä on lapsi vaalittavana! Eipä ikinä! Ei Mary O'Neill! En koskaan usko sitä hänestä! En koskaan maailmassa!"
Tämän jälkeen en pitkään aikaan kuullut mitään — en muuta kuin jyskettä omassa päässäni, joka voitti kaikki muut äänet. Ja kun tyynnyin, lienevät arvoisa äiti ja isä Dan lähteneet, sillä alhaalta ei kuulunut muuta ääntä kuin keinutuolin kiivasta kiikkumista ja Christian Annen puhelua kiihkeänä mutta katkonaisena, niinkuin lapsi olisi itkenyt ja hän viihdyttäisi sitä.
Ja silloin virtasi minuun suuri, uusi elinvoima. Äiteys se taas oli! Äiteyden mahtava intohimo — jonka toinen mahtava intohimo oli ajaksi tukahuttanut — se lehahti taas vastaani oman Martinini äidin laajasta, yksinkertaisesta, lapsekkaasta sydämestä.
Tällä hetkellä, ruumiini ja aivojeni kuumetilassa, se näytti ratkaisevan minulle kaikki elämän pulmat.
Jos Jumalan käsky kielsi minua menemästä uusiin naimisiin, koska jo olin vannonut valan alttarin edessä, ja jos olin tehnyt synnin, suuren synnin, jonka elävä todiste lapsi oli, oli minulla vain yksi asia neuvona — jäädä nykyiseen tilaani ja pyhittää loppuelämäni lapselleni. Se olisi tosi sovitus, toista kuin luostariin hautautuminen. Elää lapseni hyväksi! Yksin hänen kanssansa! Sovittaa syntini täällä, missä se on tapahtunut! Tämä miellytti, kiihoitti ja kohoitti minua suuresti, kun ensin sitä ajattelin. Ja silloinkin, kun muistin Martinia ja ajattelin kuinka kovalta tuntuisi riistäytyä irti rakkaudesta, joka odotti minua avoimin sylin (niin lähellä, niin armaana, niin kalliina), näin siinä uhrauksessa, jonka olin tekemäisilläni, jotain majesteettista, melkeinpä ylevää — olin uhraamaisillani kaiken maailmassa (paitsi yhtä) mikä oli minulle itse elämää kalliimpi.