Mutta mitäs siitä, pikku vaimo! Kun kerran saan tämän suuren retken päätetyksi, emme enää koskaan eroa. Ei päiväksikään, koko elinaikanamme, armas! Ei, kautta taivaan Herran, siksi on elämä liian lyhyt.
Mart.'
Sadasneljästoista luku.
Tämän kirjeen luettuani näin, että suuri taisteluni, jonka luulin voitetuksi, oli tuskin alkanut.
Martin oli tuleva kotiin, suuri sydämensä täynnä rakkautta minuun, ja oma sydämeni riensi häntä vastaan.
Hän aikoi elokuun toisella viikolla matkustaa Uuteen Seelantiin, ja hän toivoi saavansa minut mukaansa.
Huolimatta uskonnollisesta pelosta ja pahoista aavistuksistani, kysyin itseltäni, miksikä en lähtisi? Mikä minua esti? Mitä syntiä olin tosiaankin tehnyt? Mitä varten oli hyvitys tarpeen? Olinko uhmannut ja rikkonut muuta kuin jumalallisen lain kirjaimen? Armaani oli minun ja minä hänen, ja minä kuuluin hänelle ainiaaksi. Ihmiskunnan hyväksi lähti hän suurta tehtävää toimittamaan. Enkö voinut lähteä hänen toverikseen ja avustajakseen?
— — Ja jos syntiä oli tehty, jos Jumalan lakia oli rikottu, niin eikö sekin tavallaan olisi suuri hyvitys?
Näin kamppaili sydämeni sieluni kanssa tahi oikeammin niiden vaistojen kanssa, jotka Kirkko oli minuun istuttanut, mutta lopulta kuitenkin, rakkauteni sitkeästä vastarinnasta huolimatta, ne kuljettivat minut yhä lähemmäksi Herramme järkähtämätöntä käskyä.
Isä Dan oli ollut oikeassa — en voinut päästä eroon siitä. Oikeassa oli arvoisa äitikin ollut — toiset naiset unohtakoot rikkoneensa jumalallista lakia, mutta minä en koskaan voisi sitä tehdä. Jos menisin naimisiin Martinin kanssa ja lähtisin pois hänen kanssaan, ajattelisin aina asemani kieroutta, ja se tekisi minut onnettomaksi. Onnettomaksi kävisi Martinkin nähdessään minun murheeni, eikä mikään elämässä voisi olla minulle sen katkerampaa.