Mitä siis tehdä? Mahdotonta oli minun hautautua luostariin, yhtä mahdotonta oli, että Martin ja minä eläisimme toisistamme erillämme, jos olimme kumpikin samassa maailmassa. Ei uskonnollinen hartautenikaan voisi pysyttää minua erossa hänestä. Omastatunnostani huolimatta menisin ennen tahi myöhemmin hänen luokseen — tiesin aivan hyvin, että sen tekisin. Ja lapseni olisi lisäksi luonnollinen yhdysside, joka meitä vaatisi ja pakottaisi kuulumaan yhteen.
Mitä siis minun asemassani olevan naisen oli tehtävä — naisen, joka uskoi jumalallisen käskyn voimaan —, joka ei voinut siitä vapautua? Olivatko kaikki elämän ovet häneltä suljetut? Oliko hänellä aina umpikuja edessä, kääntyi hän minne tahansa?
Päivä päivältä tämä kysymys kävi yhä uhkaavammaksi, mutta lopulta se sentään alkoi valjeta omalla tavallaan. Se oli hirvittävää, ja sittenkin se tuotti minulle suunnatonta huojennusta.
Melkeinpä pelkään puhua siitä, niin heikoilta ja laimeilta tuntuvat kaikki sanat, joilla yritän selittää tämän unohtumattoman muutoksen. Olin jo kohdannut muutamia naisen elämän mysterioita ja — nyt oli edessäni viimeinen, suurin, kohtalokkain ja yhtäkaikki lempein niistä.
Arvatenkin eivät ruumiilliset voimani olleet kyllin vahvat kantamaan sitä jännittynyttä mielenliikutusta, joka minulla oli ollut kestettävänä, sillä kolme päivää Martinin kirjeen saavuttua sairauteni kävi täydellä todella huolestuttavaksi.
Minua hävettää viipyä sairauteni oireissa, mutta hetkeksi minun on pakko se tehdä. Silmäni olivat kirkkaat, poskeni hohtavat eikä päältäpäin katsoen voitu huomata mitään taudin merkkejä. Mutta illemmällä ruumiinlämpö aina kohosi ja keskellä yötä (nukuin huonosti) se nousi hyvin korkealle, ja sitä seurasi hätäinen hengitys ja nopea valtimonlyönti. Aamulla olin suuresti uupunut.
Vanha tohtori Conrad, joka oli käynyt katsomassa minua kahdesti päivässä, alkoi näyttää hyvin huolestuneelta. Viimein, tutkittuaan minua pikaisesti, sanoi hän:
"Haluaisin kutsua tänne virkatoverini Blackwaterista neuvottelemaan kanssani. Suostutteko siihen?"
Vastasin suostuvani yhdellä ehdolla — että jos vieraalla tohtorilla olisi jotain vakavaa sanottavana, niin hän ensiksi kertoisi sen minulle.
Hiukan vastahakoisesti Martinin isä myöntyi ehtoihini, ja lähetettiin noutamaan neuvottelevaa lääkäriä. Hän tuli seuraavana päivänä aikaisin aamulla — ihanana Ellanin aamuna, keveän tuulenhengen puhaltaessa mereltä, tuoden matkassaan läheisiltä niityiltä äsken niitetyn heinän tuoksua.