Hän oli vanhahko mies, eikä minulta jäänyt huomaamatta, että hänen sileäksi ajelluille kasvoilleen laskeusi varjo sillä hetkellä kun hänen katseensa sattui minuun. Se oli tuo sama hellä, tutkisteleva katse, jonka useasti näkee tohtoreilla, jotka aina liikkuvat Varjojen laaksossa.
Tukahuttaen huolestuneen ilmeensä hän astui vuoteeni luo ja tarttui käteeni, jonka hänelle ojensin, lausuen: "Toivoakseni emme teitä säikähytä, armollinen rouva." Olin tästä mielissäni (sillä vaikka kadotettu arvonimeni ei merkinnyt minulle mitään, pidin siitä, että hän muisti sen) ja vastasin toivovani, etten olisi liian rauhaton.
Sillävälin kun hän kiinnitti kuulotorvensa kertoi hän, että hänellä oli ollut minun ikäiseni tytär.
"Ollut? Missä hän nyt on?" kysäisin.
"Taivaanvaltakunnassa. Hän kuoli pyhimyksen tavalla", vastasi hän.
Sitten hän tutki minua pitkään (palaten alituisesti samaan paikkaan) ja kun tutkiminen oli päättynyt ja hän kohotti kasvonsa, näyttivät ne vieläkin vakavammilta.
"Lapseni", virkkoi hän (tämäkin minua miellytti), "te ette ole milloinkaan säälinyt itseänne, ettehän?" Myönsin etten ollut.
"Jos on ollut jotain tehtävää, olette sen tehnyt katsomatta siihen, kuinka raskasta se on ollut?"
Myönsin senkin. Hän silmäili ympärilleen nähdäkseen oliko huoneessa muita (siellä oli vain vanha tohtori, joka seisoi vuoteen jalkapäässä ja eteenpäin nojautuen tarkasteli virkatoverinsa kasvoja) ja lausui sitten matalalla äänellä:
"Oletteko joskus tehnyt raskasta työtä ja kärsinyt puutetta ja unettomuutta ja asunut huonosti ja… ollut alttiina ihmisten kovuudelle?"