Heidän poissa ollessaan tuli luokseni lastenhoitaja (joka viimeisinä päivinä oli ruvennut minua hoitamaan), ja kysyin häneltä kuka oli arkihuoneessa.
"Ei muita kuin isä Donovan ja rouva Conrad — ja pikkunen", sanoi hän.
Sitten tohtorit palasivat takaisin — ensin vieras tohtori, joka koetti näyttää reippaalta, ja hänen jäljestään vanha tohtori hitain askelin ja pää painuksissa ikäänkuin vanki, joka astuu oikeuden eteen tuomiotansa kuulemaan.
"Armollinen rouva", sanoi vieras tohtori, "te olette uljas nainen, jos kukaan, ja niinpä olemme päättäneet lausua teille totuuden." Ja sitten hän kertoi minulle.
En ollut peloissani. En tahdo sanoa etten olisi ollut pahoillani. Olisin halunnut elää kauemmin — etenkin nyt (ellei Jumalan käskyä olisi ollut), kun rakkaus ja onni tuntuivat olevan vallassani.
Mutta oh, mikä huojennus! Siinä oli jotain pyhää, jotain yliluonnollista! Oli kuin itse Jumala olisi astunut alas kohtaloni eksyttäviin sokkeloihin ja taluttanut minut ulos niistä.
Pelko oli peräti hävinnyt ajatuksistani. Omasta puolestani en pelännyt mitään, muistan, enkä lapsenkaan puolesta. Martinin tähden sydäntäni kivisti — hän rakasti minua; hänellä ei ollut koskaan ollut ketään toista naista maailmassa.
Hetken kuluttua kiitin tohtoreja heidän vaivastansa. Tohtori Conrad näytti murtuneelta eikä puhunut mitään, mutta vieras tohtori yritti lohduttaa minua sanomalla, että tautini oli oleva tuskaton ja nähtävästi ilman ulkonaisia purkauksia.
Olin hyvilläni siitä, sillä nainen kun olin, olin turhamainenkin, ja sitten kysyin kestäisikö sitä kauan. Hän vastasi: Ei, vaikkei sitä voitu varmasti sanoa, kaikki kun oli Jumalan kädessä.
Olin sanomaisillani, että siitäkin olin hyvilläni, kun valpas korvani kuuli itkun ääntä. Se oli Christian Ann, ja isä Dan viihdytteli häntä. Tiesin mitä oli tekeillä — nuo hyvät sielut kuuntelivat portaitten alapäässä.