"Kyllä, kyllä, enää vain kuukausi tästä päivästä, niin minä olen kyllin terve silloin, armas."
Oh, Mary O'Neill! Kauanko jaksat vielä tätä jatkaa?
* * * * *
17 p. heinäk. Martin toi Lontoosta tullessaan uuden kirjansa korrehtuurin ja tänään hän ja tohtori O'Sullivan ja minä olemme istuneet puutarhamajassa sitä "paikkailemassa" — tohtori lukien ääneen, Martin poltellen orjantappurajuuri-piippuansa ja minä (tyynyihin haudattuna) istuen siinä muka tuomarina.
Mikä yksinkertainen, suorapuheinen, luonnollinen kuvaus! Vaikka siinä olisi ollut virheitä tuhansittain, ei minun korvani olisi kuullut yhtäkään. Luettiin juuri jännittävää pätkää hetkestä, jolloin kuolema oli aivan lähellä, kun minut säpsähdytti haudantakainen, voihkiva ääni "Voi Herrajesta sentään" ja samassa sukelsi Glengarry-lakki esiin verenpisara-aidan takaa. Vanha Tommy kuunteli tienreunalla.
Oli jo myöhä, kun lopetimme korjauslukumme. Kaste alkoi jo laskeutua ja Martin sanoi kantavansa minut sisään, jotteivät jalkani kastuisi — minkä hän tekikin sillä seurauksella, että minä, muistaen mitä oli tapahtunut ensimäisenä yhdessäolo-iltanamme Raa-linnassa, sain aimo puistatus-kohtauksen niin pian kuin pääsimme kotiin.
"Joutuin, joutuin, päällikkö", kuulin O'Sullivanin sanovan, ja sitten minut autettiin yläkertaan ja vuoteeseen.
* * * * *
18 p. heinäk. Olenpa minä tulemassa aika flirtiksi. Päästyäni selville, että tohtori O'Sullivankin on pikkuriikkisen rakastunut minuun, olen keimaillut hänen kanssaan Martinin edessä.
On niin peräti ihastuttavaa (kaiken sen jäljestä, mitä olen kärsinyt), kun kaksi uljasta miestä, jotka kuuluvat maailman sankarisukuun, kantavat käsillään minua, pientä poloista, etten voinut vastustaa kiusausta vähän viattomasti kiusotella Martinia.