"Ole hätäilemättä, tyttö", virkkoi Daniel O'Neill. "Antaa miehen jutella. Kuunnelkaamme mitä hän täältä tahtoo. Jatkakaa, sir."
Otin hänet sanasta kiinni ja olin juuri selittämässä, että mikäli minä käsitin asian, niin oli aikomus vedota oikeuteen siinä toivossa, että saataisiin takaisin (nimellisesti lapselle) se rahaperintö, mikä oli määrätty Mary O'Neillin miehelle heidän avioliittoa solmiessaan, kun vanha mies ponnisteli uudelleen pystyyn huutaen:
"Siinä se! Raha! Rahaan se mies tähtää! Hän otti minun tyttäreni ja nyt pyrkii ottamaan omaisuuteni — ainakin mitä siitä on jäljellä. Mutta eipäs sittenkään! Kautta Jumalan, sitä en salli!… Menkää takaisin naikkosenne luo, sir! Kuuletteko? — naikkosenne luo, ja kertokaa hänelle ettei hän sen enempää kuin tekään saa koskea penniinkään rahoistani. Kyllä minä siitä huolen pidän. Sitä varten me nyt tässä olemme koolla — ennen tuota kirottua huomispäivän leikkausta, sillä ei sitä kukaan tiedä, miten siinä käy. Hän on uhitellut minua ja saattanut minut häviöön ja koko saaren pilkanaiheeksi, kirotkoon häntä Jumala…"
"Daniel! Daniel!" huusi vaimo MacLeod koettaen tyynnyttää raivosta hurjistunutta miestä ja vetää hänet takaisin tuoliinsa.
Mieltäni sapetti kovasti tällä hetkellä, ettei Daniel O'Neill ollut vahva mies, vaan tuollainen kurja tuppu raukka, jonka toinen jalka jo oli haudassa. Mutta maltoin mieleni niin hyvin kuin kykenin ja sanoin:
"Herra O'Neill, tyttärenne ei kaipaa rahojanne, ja mitä minuun tulee, niin ette te eivätkä rahanne merkitse minulle enempää kuin vanha, nahkamuniaan hautova kana. Antakaa ne selkänojanne takana seisovalle naiselle — hän on ne nähtävästi ansainnut."
"Todella", virkkoi piispa, joka viimeinkin oli tointunut isä Danin hyökkäyksestä. "Todella, sir Mikä-nimenne-onkaan, tämä on jo toki liian julkeata — että tulette tähän yksinäiseen taloon tähän aikaan yöllä keskeyttämään kiireellistä toimitusta ja tekemään solvaisevia viittauksia kunnioitettavan henkilön luonteesta — te, sir, joka julkenitte peittelemättä palata tälle saarelle yhdessä syntinne osallisen kanssa ja majoittaa hänet: oman äitinne taloon — oman äitinne, sir, vaikka taivas tietää minkälainen se nainen saattaa olla, joka avaa kotinsa poikansa syntiin vajonneelle rakastajattarelle, hänen naikkoselleen, kuten sairas ystävämme tässä sanoo."
Jumala! Kuinka sormiani kutkutti! Mutta kovalla ponnistuksella sain kuohuvan mieleni asettumaan ja sanoin:
"Monseignor, en kehoittaisi teitä toistamaan mitä nyt sanoitte."
"Miksikä ei, sir?"