"Koskapa pidän pukuanne suuressa arvossa ja minua pahoittaisi häväistä sitä."
"Väkivaltaa!" kirkaisi piispa kohoten pystyyn. "Te uhkaatte väkivallalla?… Eikö tässä pitäjässä ole yhtäkään poliisia, herra Curphy?"
"On ainakin yksi tien risteyksessä, piispa", vastasin. "Toin hänet mukanani. Olisin tuonut kylävoudinkin, jos olisi ollut aikaa. Ei haitanne saada pari todistajaa sille toimitukselle, joka näyttää olevan käynnissä täällä."
Tätä saneessani ja osoittaessani pöydällä oleviin papereihin iskin lujemmin kuin aavistinkaan, sillä sekä piispa että asianajaja (joka myös oli noussut seisaalleen) vaipuivat takaisin tuoleihinsa ja silmäilivät toisiansa hämmästynein katsein.
Sitten astuin pöydän luo, jotta saatoin heitä kaikkia katsella kasvoihin, ja sanoin niin maltillisesti ja painokkaasti kuin saatoin:
"Kuunnelkaa nyt minua. Minä lähden tältä saarelta noin kolmen viikon kuluttua ja aion viipyä poissa kaksi vuotta — ehkäpä kolmekin. Mary O'Neill lähtee kanssani vaimonani. Hän aikoo jättää lapsensa äitini hoitoon ja olen päättänyt luvata hänelle, että hän voi olla huoleti siitä, ettei sitä missään tapauksessa viedä pois. Te näytte päättäneen mielessänne, että hän on pian kuoleva. Suokoon Jumala, että hän saattaisi toiveenne häpeään ja palaisi takaisin vahvana ja terveenä. Mutta ellei hän tule ja minun on yksin palattava ja jos minä näen, että hänen lapsensa on muutettu siitä turvapaikasta, johonka hän on jätetty, niin tiedättekö mitä silloin aion tehdä?"
"Vedota oikeuteen, arvatenkin", virkkoi asianajaja.
"Ei toki! Oikeuteen en aio vedota, herra Curphy. Minä menen niiden ihmisten luo, jotka ovat oikeutta käyttäneet avukseen — se on, minä menen teidän ja teidän ja teidän ja teidän luoksenne. Taivas yksin tietää montako meistä on elossa, kun se päivä koittaa, mutta niin totta kuin elän, jos näen, että Mary O'Neillille antamani lupaus oli tehoton ja että hänen lapsensa on tämän vaimon hoidossa ja että lain kautta koetetaan saada hänelle tämän miehen rahat, ja jos hän itse on haudassa, niin yhtä varmasti kuin Herra Jumala on ylhäällä, ei yksikään sielu täällä nyt läsnäolevista ole oleva elossa seuraavana aamuna."
Tämä näytti tepsivän heihin kaikkiin. Vanha Daniel O'Neillkin (ainoa mies talossa, jossa oli hitunen taistelunhalua) antoi päänsä retkahtaa alas tuijottaen minuun silmät selkiselällään ja murtuneet hampaat värittömien huulien takaa irvistäen.
Arvelin isä Danin odottavan minua ulkona, mutta hän oli palannut pappilaansa ja lähettänyt Tommy toverin ohjaamaan minut läpi sumun ja monien oikoteiden valtatielle.