"Voi minua! Mitä on elämä! Vain usva, joka näyttäytyy vähäksi aikaa ja sitten katoaa."
Ja puoli tuntia myöhemmin, kun vanha Tommy tuli tuomaan minulle muutamia meriäyriäisiä (hän yhä väittää niiden olevan ainoa sairaille kelpaava ruoka) ja kyselemään "kuinka pikku missie nyt jaksaa?" kuulin hänen poismennessään voihkivan:
"Ei tästä matkasta mitään apua lähde raukalle! Hän on purjehtimassa suoraan Pääsatamaan, se on minun uskoni."
* * * * *
27 p. heinäk. Minun täytyy pitkittää sitä — minun täytyy, minun täytyy! Jos Martinin toiveet ja unelmat nyt murtuisivat, niin veisi se hengen minulta.
En tahdo olla paha, matta muutamat naparetkeilijät tekevät sen vaikutuksen, että heidän korkein pyrkimyksensä on työn tuottama ylistys, ja jos ovat jotain saaneet aikaan, niin ei heillä loppuikänsä näytä olevan muuta tehtävää kuin jäädä kotiin ja puhella siitä. Martin ei ole sellainen. Naparetkeileminen on hänen intohimonsa. Tuntemattoman houkutukset ja suuri ihanne ovat häntä kutsuneet alusta alkaen ja seuraavat häntä loppuun asti.
Minä en voi ajatella Martinia sänkyynsä kuolleena — ja Englannin maaperän vihertävään rauhaan laskettuna, vaikka tämä ajatus onkin rakas ja suloinen rauhallisemmille luonteille — esimerkiksi minulle. Voin vain ajatella tuon kesyttömän, sankarillisen sielun nousevan Jumalan luo myrskyisän Etelän leveältä, valkoiselta aavikolta, ruumiin levätessä paisuvien lumikumpujen alla ja lumituiskujen laulaessa hänelle sielumessua.
Olkoon tämä ihana loppu vielä kaukana ajassa, mutta pitääkö minun poloisen horjuvan sydämen tehdä se mahdottomaksi? Ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä!
Loppupäätös — minun on noustava ylös joka päivä, sanokoon hoitaja mitä sanoo.
* * * * *