Isä raukkani! Hän teki väärin käyttäessään toisen elämää, toisen sielua ylpeytensä ja kostonhalunsa välikappaleena. Mutta Jumala parhaiten tietää miten häntä on tuomittava, ja vaikka hän ensi sijassa on tehnyt elämäni siksi mitä se on, niin lähetän hänen muistolleen, (minua melkein vavistuttaa se lausua) ellei rakkauteni, niin toki anteeksiantamukseni.
* * * * *
26 p. heinäk. Alan huomata, että yhtäkaikki en ollutkaan niin romanttinen sanoessani herttaisille vanhuksille, että Martin ja hänen suunnitelmansa sortuisivat, jos minä en häntä jaksaisi seurata. Poika parka, hän juttelee aina kuin riippuisi kaikki minusta. Minua pelottaa ajatellessani mitä voisi tapahtua retkikunnalle, jollei hän katso minun voivan lähteä matkaan kuudentenatoista päivänä.
Martin ei ole niitä miehiä, jotka itkevät vaimojansa ikäänkuin aurinko olisi iäksi pimennyt ja sitten menevät uudelleen naimisiin, ennenkuin heidän hautansa on vihertynyt. Senpä tähden, pantuani kerran alulle suuren juoneni ja teeskenneltyäni tulevani paremmaksi päivä päivältä ja "olevani valmis lähtemään, siitä ei pelkoa", minun on pitkitettävä sitä.
Mutta yhtäkaikki alan epäillä, etten sittenkään ole mikään ihmeteltävä näyttelijätär. Toisinaan ollessani hyvin innoissani huomaan hänen katsovan minuun rauhattomana ikäänkuin hän arvaisi minun salaavan jotain. Sellaisina hetkinä vältän hänen katsettaan, ettei jotain tapahtuisi, sillä suuri rakkauteni on ikäänkuin aina väijyksissä paljastaakseen minut.
Tänään (vaikka olin päättänyt pidättää kyyneleeni) hänen puhuessaan matkastamme ja kuinka minä virkistyisin ja kuinka napapiirin vahvistava ilma oli tekevä minut "toiseksi naiseksi", huudahdin:
"Kuinka mainiota! Kuinka ihanaa!"
"Mitä sitten itket?" kysäisi hän.
"Oh, Herrainen aika, eihän se merkitse mitään — minulle", vastasin.
Mutta muita kuin Martinia ei minun nähtävästi onnistu pettää. Tänä iltana hänen ja tohtori O'Sullivanin mentyä "Auraan" tuli isä Dan Christian Annelta tiedustelemaan vointiani ja saatuaan jotenkin alakuloisen vastauksen, kuulin hänen huokaisevan: