Äläpä siis itke puolestani, rakas. Muista aina — rakkaus on kuolematon.
En tahdo väittää, etten ehkä olisi halunnut elää vähän kauemmin — jos asiat olisivat olleet toisella kannalla mitä meihin tulee. Tahtoisin elää nähdäkseni kirjasi julkaistuna ja työsi päättyneenä (tiedän, että joskus se tapahtuu), pienokaisen kasvavan hyväksi tytöksi ja myöskin kauniiksi (sillä sekin merkitsee jotain, eikö niin?); ja haluaisin elää hiukan kauemmin toisestakin syystä, naisena — saadakseni nauttia rakkautta ja kuulla olevani rakastettu, sillä joskin nainen sen tietää, niin hän rakastaa kuulla sitä eikä koskaan väsy sitä kuuntelemasta.
Mutta olosuhteet ovat olleet meitä vastaan, ja onpa melkein synnillisen kiittämätöntä olla pahoillaan mistään, kun meillä on niin suuri syy olla kiitollisia.
Ja sitten pienokainen — minun oli ennen tapana ajatella, että olisi hirveätä (minulle, tarkoitan) kuolla ennenkuin hän olisi kyllin vanha säilyttämään mitään selvää muistoa äidistään (kuten minulla on omastani) — muistoa, jota hän voisi helliä ja rakastaa. Mutta nyt en sitä pelkää, sillä tiedän, että tulevaisuudessa, kun pikku tyttöni tiedustelee äitiään, niin sinä kuvailet minut hänelle sellaisena kun sinä näit ja muistat minut — paljoa suloisempana ja rakastettavampana kuin olinkaan, ja on niin ilahuttavaa ajatella, että tyttäreni on näkevä minut isänsä silmillä.
Lisäksi, rakkahin, tuntuu minusta niin vavahuttavan onnelliselta ajatella — että ehkäpä pienokainen kasvaessaan tulee minun näköisekseni (sinun silmissäsi), ja että tulevaisuudessa hänen äänensä, hymynsä tahi naurunsa äkkiä väläyksenä johtaa mieleesi hänen taivaassa olevan äitinsä, niin että jonakin päivänä, ehkäpä monien vuosien kuluttua, kun hän on jo aikuinen, hän koskettaa käsivarttasi ja sinä käännähdät äkisti häntä katsomaan, ja katso! sinusta näyttää kuin seisoisi Mary itse (sinun Marysi) vieressäsi. Oi Kuolema, missä on okasi? Oi hauta, missä on voittosi?
Jatka suurta tehtävääsi, rakkahin. Älä herpaannu, äläkä salli intosi jäähtyä siitä tunteesta, että olet kadottanut minut. Milloin ikinä minua muistelet, niin sanele itsellesi: "Mary on täällä; rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."
Aion taas tänäpäivänä nousta pystyyn, rakas, sillä minulla on jotain toimitettavaa, joka on hiukan tärkeätä, — annan sinulle tämän kirjani, johon olen kirjoittanut joka päivä (tahi oikeammin joka yö) siitä lähtien kun löysit minut Lontoossa.
Sinä olet näkevä mitä se on ja miksi se on kirjoitettu, niin etten huoli selitellä sen enempää.
Pelkään, että pidät sitä hyvin itserakkaana, se kun kertoo pääasiallisesti minusta itsestäni; mutta minä olen koko ajan katsonut sieluuni, ja kun sen teemme ja astumme alas syvyyksiin, niin kohtaamme siellä muitakin sieluja, jotta kenties olenkin kirjoittanut monen naisen elämäkerran.
Kerran kuvailin voivani kirjoittaa oikean kirjan (näetkös, tällaisia turhamaisia ja mielettömiä ajatuksia minulla on ollut, varsinkin pimeinä hetkinä) näyttääkseni maailmalle minkälaiseksi naisen elämä muodostuu, kun häneltä kielletään oikeus valita itselleen ja lapsilleen se, mikä hänestä on parasta.