Äläkä usko että kadun tuota yötä Raa-linnassa. Jos minun on Jumalan edessä vastattava siitä, niin teen sen pelotta, sillä tiedän hänen tietävän, että kun ympäristöni julmuus ja itsekkyys yrittivät vallita pyhimpiä vaistojani, niin minä vaadin osalleni vain sitä oikeutta minkä Hän minulle antoi — olla oma käskijäni ja sieluni valtias.
Ei pidä sinunkaan sitä katua, rakkahimpani, tahi soimata itseäsi mistään, sillä kun yhdessä seisomme Jumalan tuomioistuimen edessä, niin Hän on näkevä, että alun pitäen minä olin sinun ja sinä minun, ja hän on verhoova meidät rakastavan armonsa siivillä.
Äläkä sitäkään usko, rakas, että koskaan olen pitänyt sitä, mikä sittemmin tapahtui — ensin Ellanissa ja sitten Lontoossa — jonkinlaisena rangaistuksena. Sitä en milloinkaan ole tehnyt, en kovimpinakaan aikoina, ja nyt uskon sydämeni syvimmällä vakaumuksella, että kärsimykset, jotka minulle annettiin poissa ollessasi, eivät kohdanneet minua syntini tähden, vaan pelastuksekseni.
Ajattelehan, rakas! Ellemme olisi tavanneet toisiamme naimisiin mentyäni, sinä ja minä; ja jos minä yhä edelleen olisin elänyt miehen kanssa, jolle minut oli naitettu, niin olisi sieluni kutistunut ja kuollut. Sehän on monen raakaan ja halpamaiseen mieheen kahlehditun vaimoraukan kohtalo. Mutta minun sieluni ei ole kuollut, rakkahin, eikä se kuolekaan, käyköön ruumis raukalleni miten käy, niin että kiitän armollista Jumalaani siitä suloisesta, puhtaasta, ylevästä rakkaudesta, joka on sen pitänyt elossa.
Mutta mennä toisiin naimisiin on yhtä kaikki eri asia, rakkaani. Tein valani alttarin edessä, rakas, ja vaikkapa sen tein tietämättömänä, kovan painon ja pakotuksen alaisena, niin on se taivaassa rekisteröity.
Turhan vuoksi, rakas, ei siunattu Herramme laatinut tätä järkkymätöntä käskyä. Kirkko selittäköön sitä väärällä tavalla — sinä sanot, että se sen tekee, ja minä olen liian tietämätön vastatakseni sinulle, jos tahtoisinkin, jota en tee. Mutta olen vakuutettu siitä, että Herrani näki ennakolta kaikki sellaiset erehdykset ja koettelemukset, jotka tulisivat monen poloisen naisen osaksi (ehkäpä muutamain miestenkin), ja myöskin sen viheliäisyyden, mikä maailmassa syntyisi, ellei tätä horjumatonta tukea olisi olemassa, ja siksipä hän antoi jumalallisen ja järkkymättömän lakinsa, ettei avioliittoa saisi rikkoa minkään syyn nojalla.
Oh, minä olen varma siitä, rakas, aivan varma, ja taivutan pääni hänen tutkimattoman viisautensa edessä, vaikkakin sydämeni on verissä.
Mutta ajattelehan, rakkaani, kuinka kevyt on kuorma, joka meidän on kannettava! Vihkivalat ovat vain tätä maailmaa varten. Kirkon avioliittolaki, joka kestää niin kauan kuin elämä, ei jatku hetkeäkään kauemmin. Sinä hetkenä kun kuolema vapauttaa ruumiini, on sieluni lupa lentää minne se kuuluu. Tämä olisi vaivainen lohdutus, jos minulla olisi elonaikaa kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta, jota minulla ei ole.
Miksi siis olisimme murheelliset? Tässä elämässä minä en voi olla sinun etkä sinä minun, niinpä Kuolema armossaan ja majesteettiudessaan tulee meitä yhdistämään! Rakkautemme ulottuu kauas elämän toiselle puolelle, ja sinä hetkenä kun rajan yli on menty, on liittomme alkava! Ja kun se on alkanut, ei se koskaan lopu! Niin ei siis Kuolema itse asiassa ole erottaja, vaan suuri yhdistäjä. Etkö tiedä sitä, rakkahin? Tuokio eroa — tuskinpa tuokiotakaan — ja sitten saamme olla yhdessä halki koko Ijäisyyden! Kuinka ihmeellistä! Kuinka loistavaa! Kuinka voitollista!
Uskotko yksilölliseen kuolemattomuuteen, rakas? Minä uskon. Uskon, että toisessa maailmassa olen tapaava ja tunteva rakkaani, jotka ovat taivaassa. Ja uskonpa vielä senkin, että siinä tuokiossa kun eroan tästä elämästä, olen elävä rakkaimpaini kanssa, jotka vielä elävät maan päällä. Senpätähden minä mielelläni lähden — sillä olen vakuutettu siitä, että sillä hetkellä kun vedän viimeisen hengenvetoni olen seisova vieressäsi.