Yöllä minulla oli omituinen, unenkaltainen haavekuva. En tahdo suurennella sitä — sanoa, että se oli näky tahi jokin yliluonnollinen ilmestys, sellainen, josta siunattu Margaret Mary puhuu. Ehkäpä se vain oli seuraus siitä, että muistini oli liikkunut menneissä tapahtumissa, ajatuksissa ja toiveissa. Mutta ehkäpä se myös oli jotain korkeampaa ja henkisempää, ehkäpä Jumala oli lohdutuksekseni sallinut minun hetkiseksi nostaa verhoa.
Mielestäni oli huomispäivä — vihkiäispäiväni ja isä Danin kiitosjuhlan viettopäivä — ja minä istuin lasioven luona (joka oli selkiselällään) katsomassa juhlakulkuetta.
Tuntui kuin olisin nähnyt kaiken — isä Danin messupaidassaan, kalastajat puhtaissa mekoissaan, kyläläiset pyhävaatteissaan, raittiusseuralaiset ja metsänvartijakunnan värillisine lippuineen ja kunniamerkkeineen kääntyvän tien kulmauksessa, vaimojen sylilapset käsivarsillaan seisoessa sillalla tätä katselemassa.
Minusta näytti juhlakulkue astuvan ikkunani sivu ja menevän kirkkoon, joka jo oli täpösen täynnä väkeä, niin että suuret ihmisjoukot polvistuivat ulkopuolella tiellä aina lahonneihin ja kallistuviin portinpieliin saakka.
Sitten näytti minusta kiitosjumalanpalvelus alkavan ja seurakunnan laulaessa yhdyin minäkin siihen. Kuulin itseni laulavan:
"Mater purissima
Ora pro nobis."
Tähän hetkeen asti olin luullut olevani yksin, mutta nyt arvoisa
äiti astui huoneeseeni ja yhtyi lauluun. Kuulin hänen rikkaan,
syvän äänensä oman ääneni rinnalla:
"Mater castissima
Ora pro nobis."
Sitten mielestäni Ora päättyi ja sitä seuraavassa äänettömyydessä kuulin Christian Annen juttelevan pienokaisen kanssa viereisellä santakäytävällä. Olin ummistanut silmäni, mutta yhtäkaikki olin näkevinäni heidät, olin mielestäni suloisessa horrostilassa, joka oli vapauttanut minut kaikista tuskista, vaikka en ollut tiedoton.
Sitten olin näkevinäni Martinin tulevan ikkunan eteen, nostavan lapsen ikkunaa kohti ja sanovan jotain hänestä.