Koetin vastata hänelle, mutta en voinut, hymyilin vain, ja sitten seurasi pimeys, jonka aikana kuulin ääniä ympärilläni ja jonkun nyyhkyttävän ja isä Danin sanovan kuten sinä aamuna, jolloin äitini kuoli:
"Älkää kutsuko häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan paratiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä."
Tämän jälkeen kävi pimeys vieläkin sakeammaksi ja sitten tuli vähitellen suuri valo, ihana, ihmeellinen, taivaallinen valo, sellainen, jonkalaiseksi Martin kuvailee napapiirin aamuruskoa, ja sitten… kuljin leveällä, valkoisella, lumisella ylätasangolla ja Martin astui vieressäni.
Kuinka ihmeellistä! Kuinka iloista! Kuinka iankaikkisen ihanaa!
Kello on 4 e.p.p. Muutamat "pojista" ovat jo matkalla häihini. Vaikka minua usein on hävettänyt, että olen sallinut heidän tulla, olen nyt mielissäni hänen tähtensä etten estänyt heitä siitä. Kun hänen toverinsa ovat hänen luonaan, on hänen helpompi hallita tunteitaan ja olla vahva.
* * * * *
Mikä rauhallinen aamu! Valoa on juuri sen verran, että voi nähdä Pyhän Marian kallion. Se on kuin hoiperteleva kummitus, joka liikkuu syvyyksien höyryssä. Voin kuulla meren kaukaisen kohinan. Puutarhassa laulelee lintunen ja pääskyset visertelevät räystään alla. Kevyt sumu verhoo niityt ja puiden latvat näyttävät leijailevan taivaan ja maan välillä.
Kuinka ihana on maailma!
Ihan kohta sumu hajaantuu ja päivä koittaa ja aurinko näyttäytyy jälleen ja… yö on haihtunut.
Mary O'Neillin kertomuksen Loppu.