Martin Conradin muistelma.
Rakkaani oli oikeassa. Olin tietänyt kaiken aikaa, mutta olen toivonut toivoa vastaan — että matka virkistäisi häntä ja että Antarktiksen ilma parantaisi hänet.
Ja hän oli aina rohkealla ja iloisella mielellä, ja kun hän katseli minua helline silmineen ja kun hänen pehmeä kätösensä solui käteeni, niin unohdin kaiken pelkoni, jotta isku kohtasi minua niin odottamatta kuin en olisi milloinkaan sitä odottanut.
Heikko, liikuttava hymyily huulillaan antoi hän minulle kirjansa ja minä palasin ravintolaan ja luin sen huoneessani. Luin koko yön ja vielä hyvän matkaa seuraavaan päivään — tuon järkyttävän tarinan, suoraan hänen sydämestään lähteneen, kirjoitettu hänen pienellä, sirolla, kauniilla käsialallaan.
Tarpeetonta sanoa mitä ajattelin tahi tunsin sitä lukiessani. Niin monta seikkaa, josta en ennen ollut mitään tietänyt! Sellaista rakkautta, jota en ollut koskaan voinut uneksia, enkä koskaan voisi palkita!
Kuinka ankarasti kapinoi koko olemukseni sitä kohtaloa vastaan, joka oli kohdannut omaa armastani. Vaikka minä myöhemmin — joskin vastahakoisesti — olen oppinut jakamaan hänen suloisen alistuvaisuutensa, taivuttamaan pääni (Jumalalliselle Käskylle) tosin en nöyrän tyytyväisenä kuten hän, vaan niskoittelevana, ja näkemään, että avioliitto, tosi avioliitto on se kallio, johon Jumala rakentaa maailmansa, niin en silloin mitään sellaista ajatellut.
Katkera viha minussa vain kuohui sivistyneen yhteiskunnan kirottua tekopyhyyttä vastaan, joka Lain ja Uskonnon nimessä on pusertanut ulos elonkipinän maailman suloisimmasta ja puhtaimmasta naisesta vain siksi, että häntä halutti "olla oma käskijänsä ja sielunsa valtias".
Mitä minua liikutti maailman tulevaisuus? Tahi jumalallisten totuuksien kulku? Tahi miehen ja naisen väliset uudet suhteet tulevan ajan onnessa. Mitä minua liikutti muu kuin poloinen, marttyyrin tuskia kärsinyt rakkaani? Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli minun, enkä voinut hänestä luopua — en nyt, kaiken sen jäljestä, mitä hän oli kärsinyt.
Iltapuolella johonkin aikaan (taivas tietää milloin) palasin Suvimajaan. Siellä oli hyvin hiljaista. Pienokainen jokelsi uuninmatolla. Äitini oli vaitelias ja koetti minulta salata pöhöttyneitä silmiään. Oma armaani nukkui, oli nukkunut koko päivän, enkelin unta. Outo ja pelottava seikka, sillä ei kukaan muistanut tätä ennen nähneensä hänen nukkuvan.
Hetken kuluttua menin rannalle, missä lapsena olimme yhdessä leikkineet. Sydämeni oli sairas ja kylmä. Venhe, jossa purjehdimme, oli kiinnitetty ankkuriin. Nousuvesi kohisi ulapalla huuhtoen Pyhän Marian kalliota, joka törötti punertavaa taivasta kohti mahtavana, synkkänä, järkkymättömänä.