"Hss! Puhelen äidin kanssa — kerron hänelle, että jätän Isabelin
Christian Annen hoitoon. Ja hän sanoo olevansa niin hyvillään."
Kiersimme talon, kunnes tulimme "Mary O'Neillin pienen huoneen" ikkunan kohdalle, joka oli selkiselällään.
Ilta oli niin tyven, että saatoimme kuulla seurakunnan laulua kirkosta ja sen ulkopuolella olevalta polulta.
Samassa alkoi joku laulaa huoneessa. Rakkaani se lauloi — puhtaalla, suloisella, hopeankirkkaalla äänellään, jonka vertaista en ole koskaan kuullut enkä ole kuuleva tässä maailmassa.
Hetken kuluttua yhtyi lauluun toinenkin ääni — syvä ääni, arvoisan äidin.
Kaikki oli muuten hiljaista. Ei hiiskausta maassa, ei ilmassa. Itse merikin oli vaiennut ja näytti kuuntelevan kalliin lemmittyni viimeistä henkäystä. Aurinko oli laskemassa, hohtavan punaisena, ja taivas säteili loistoa.
Kun laulu päättyi, niin pienokainen jokelsi äitini sylissä "Bo — loo — la — la — mam — maa." Minä otin hänet ja kohotin hänet avonaista ikkunaa kohti huutaen: "Katso, rakkaani. Tässä on tyttönen!"
Ei kuulunut vastausta, mutta seuraavassa tuokiossa arvoisa äiti tuli ikkunan luo. Hänen kalpeat kasvonsa olivat vielä tavallista kalpeammat ja hänen huulensa vapisivat. Hän ei puhunut mitään, mutta hän teki ristinmerkin.
Ja silloin… tiesin.
"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra, Herra, kuule minun huutoni."