"Margaret Mary saa nyt olla kertojanne. Hyvästi, hyvästi, tytöt!"
Ei kukaan nauranut. Ensi kertaa jäi Alman hilpeys vaikuttamatta, ja rukoussaliin mennessämme kuljimme hiljaisin, vakavin askelin.
Siellä olivat kaikki nunnat rukousnauhoineen ja risteilleen ja näyttivät niin rauhallisilta, kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta tytöt ajattelivat Almaa, ja kun rukousta seuraavan viiden minuutin äänettömyyden aikana kuulimme vaunujen pyöräin lähtevän liikkeelle ulkopuolella, tiesimme mitä oli tapahtunut — Alma oli mennyt.
Nousimme messuun lähteäksemme, kun arvoisa äiti sanoi:
"Lapset, minulla on sananen teille lausuttavana. Te tiedätte kaikki, että yksi noviiseistamme on jättänyt meidät. Tiedätte myös, että yksi oppilaistamme on juuri mennyt pois täältä. Toivomukseni on, että unohdatte heidät molemmat, ja minä katson sen tottelemattomuuden osoitukseksi, jos joku luostarin tytöistä milloinkaan mainitsee heidän nimiänsä."
Kaiken päivää olin syvän surun vallassa, ja illan tullessa, kun en vuoteessanikaan saanut rauhaa, minä kun syytin itseäni siitä, että ajattelemattomuudellani olin nyt Almankin kadottanut, laski joku käsivartensa kaulalleni pimeässä kuiskaten:
"Mary O'Neill, oletko valveilla?"
Se oli Mildred, ja vastattuani nyyhkytyksellä, hän sanoi:
"Sinun ei pidä itkeä Alma Lierin tähden. Hän ei ollut ystäväsi. Ja sinulle oli parasta mitä saattoi tapahtua, että hänet ajettiin luostarista pois."
Kuudestoista luku.