Yhdeksästoista luku.
Huomasin ikäänkuin salaman välähdyksessä, mikä minua odotti, ja sieluni kaikella voimalla nousin kapinaan sitä vastaan. Oli väkivaltaa — rikosta, että isäni, näin monta vuotta minua laiminlyötyään, nyt tulee minua noutamaan siirtääkseen elämäni aivan toiseen suuntaan kuin mitä itse olin suunnitellut. Olkoonpa vain hänellä oikeus puolellaan — luonnollinen oikeus — mutta se oli tässä tapauksessa henkinen vääryys — ja minä päätin olla siihen alistumatta — viimeiseen hengenvetooni asti.
Näissä uljaissa ajatuksissa kului yöni, mutta seuraavana aamuna, kun minut kello kymmenen kutsuttiin tapaamaan isääni, läksin arvoisan äidin huoneeseen vapisevin jäsenin ja värähtelevin sydämin.
Isäni ei ollut paljon muuttunut näöltään, hiukset vain olivat entistä valkoisemmat. Tullessani sisään hän nousi pystyyn sanoen: "Tässä hän onkin itse", ja astuessani hänen luokseen hän laski kätensä hartioilleni ja katseli minua kasvoihin.
"Ihanhan siitä on tullut pieni italialainen nainen! Ja äitinsäkin näköinen", virkkoi hän, ja puhutellen pääni yli piispaa, joka istui huoneen perällä, hän lisäsi:
"Luulisi tämän kelpaavan, piispa, heh?"
"Mainiosti", vastasi piispa.
Olin niin kiusaantunut tästä jatkuvasta tarkastuksesta, että veret karahtivat poskilleni. Tunsin, että tällä tähystämisellä oli jokin minulle käsittämätön tarkoitus, ja kun arvoisan äidin kutsumana menin hänen luokseen, huomasin hänen kasvojensa tuskaisesta ilmeestä, että hänkin oli pahastunut siitä.
Hän viittasi minua istumaan tuolinsa vasemmalla puolella olevalle jakkaralle ja piteli oikeata kättäni helmassaan koko keskustelun ajan.
Piispa, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, ryhtyi ensimäisenä puhumaan. Hän oli hienotapaisen, ylhäisen kirkollisen virkamiehen perikuva, sulavan leppeä, liukas, myhäilevä, yllään moitteeton silkkisottana ja hopeasolkiset kengät, ja raskaat kultavitjat jalokiviristeineen rinnalla riippumassa.