"Arvoisa äiti", sanoi hän, "herra O'Neillin kirje lienee ilmoittanut teille, että hän haluaa viedä tyttärensä luostarista nyt heti — otaksun, ettei tämä toivomus kohtaa mitään esteitä teidän puoleltanne?"
Arvoisa äiti ei puhunut mitään, mutta taivutti luullakseni hiukan päätänsä.
"Tietenkin", puheli piispa edelleen, "syntyy hiukan viivytystä sen kautta, että hänelle on tilattava sopivat vaatteet, mutta otaksun teidän hyväntahtoisesti suovan apuanne herra O'Neillille näissä valmistuksissa."
Pääni oli painuksissa, joten en voinut nähdä, taivuttiko arvoisa äiti uudelleen päätään. Mutta hänen äänettömyytensä arvatenkin tyydytti vieraitamme, sillä he alkoivat neuvotella lähtöpäivästäni, ja tuskissani pelkäsin jo, että hän aikoisi luopua minusta yrittämättä pienintäkään vastaväitettä, kun arvoisa äiti avasi suunsa:
"Monseignor!"
"Arvoisa äiti!"
"Oletteko selvillä siitä, että tämä lapsi" — hän taputti vapisevaa kättäni — "on ollut täällä luonani kymmenen vuotta."
"Sen olen kuullut."
"Ja että hän tämän ajan kuluessa on ollut kotona ainoastaan kerran."
"Siitä ei minulla ole ollut tietoa — mutta epäilemättä asia on kuten sanotte."