"Ensin petti sisareni hänen laskelmansa. Hän rakastui nuoreen roomalaiseen soittotaiteilijaan. Kun tämä nuori mies ensimäisen kerran pyysi sisareni kättä, hyljättiin hänen kosintansa halveksivasti, toisella kerralla häntä solvaistiin ja kolmannella kerralla hänet ajettiin ulos talosta. Hänen luonteensa oli hillitön ja taipumaton, samoin isänkin. Jos jompikumpi olisi ollut toisenlainen, ei olisi ehkä käynyt, kuten kävi. Vaikka kuka sen tietää?"
Arvoisa äiti vaikeni hetkiseksi. Pojan ääni kuului yhä viinitarhasta.
"Poistaaksensa sisareni kiusauksen näyttämöltä läksi isäni hänen kanssaan Roomasta Albanon harjanteilla olevaan huvilaamme. Mutta nuori taiteilija seurasi heitä. Koska isä ei sallinut heidän mennä naimisiin, oli hän päättänyt paeta sisareni kanssa, ja kun tämä epäröi, uhkasi hän häntä. Ellei hän tulisi sovitulle paikalle sovitulla hetkellä, olisi isäni vainaja seuraavana aamuna."
Arvoisa äiti vaikeni uudelleen; poika oli lakannut laulamasta; alkoi hämärtää.
"Sisareni ei voinut suostua uhraamaan isäänsä eikä liioin rakastettuansa. Niinpä hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin — uhrata itsensä."
"Itsensä?"
Arvoisa äiti taputti kättäni. "Sehän on aina traagillisissa olosuhteissa naisten osa", sanoi hän.
"Sisareni keksi jonkun tekosyyn — en tiedä minkä jonka nojalla taivutti isäni vaihtamaan makuuhuonetta hänen kanssaan sinä yönä ja nukkumaan hänen tornikamarissaan, itse hän makasi alakerrassa isän huoneessa, jonka ovi aukeni puutarhaan päin.
"Ei kukaan ole oikein päässyt selville siitä, mitä sen jälkeen tapahtui. Keskellä yötä palvelijat kuulivat kaksi pistoolinlaukausta ja seuraavana aamuna tavattiin sisareni kuolleena isäni vuoteessa — hänet oli ammuttu avoimesta ikkunasta.
"Viranomaiset yrittivät turhaan päästä rikollisen perille. Yksi ainoa vain arvasi asian oikean laidan. Se oli isäni, ja kiihkeän vihan vallassa hän kyseli itseltään, mitä hänen oli tehtävä rangaistakseen miestä, joka oli murhannut hänen tyttärensä.