"Silloin tapahtui jotain kummaa. Hautajaisten edellisenä päivänä astui nuori taiteilija isäni huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kalvakat ja riutuneet, hänen silmänsä punaiset ja tulehtuneet. Hän oli tullut kysymään, sallittaisiinko hänen olla yhtenä kirstun kantajana. Isäni suostui. 'Jätän hänet rauhaan', mietti hän. 'Mies on saanut rangaistuksensa'.
"Koko Albanon väestö tuli hautajaisiin eikä kappelista haudalle kulkevassa ruumissaatossa näkynyt yhtään kuivaa silmää. Kaikki olivat kuulleet tarinan sisareni toivottomasta rakkaudesta, mutta vain kaksi tiesi hänen traagillisen kuolemansa salaisuuden — hänen nuori rakastajansa, joka ääneen nyyhkyttäen ja hoiperrellen kantoi hänen ruumistansa hartioillaan, ja hänen vanha isänsä, joka paljastetuin päin ja mykkänä asteli hänen jäljestänsä."
Sydämeni jyskytti kuuluvasti, ja arvoisa äiti siveli kättäni tyynnyttääkseen minua — ehkäpä itsekin tyyntyäkseen. Oli jo aivan pimeä, tähdet syttyivät taivaalle ja järven vastakkaisilla rannoilla olevain luostarien kellot soittivat iltasoittoa.
"Sellainen oli sisareni tarina", sanoi arvoisa äiti hetken kuluttua, "ja mitä itseeni tulee, niin tuotin isälleni yhtä raskaan murheen, vaikka en samalla tavalla.
"Olin nyt isäni ainoa lapsi, ja kaikki hänen toiveensa keskittyivät minuun. Niinpä hän päätti valita minulle puolison, ennenkuin ennättäisin kiintyä kehenkään. Hän valitsi keski-ikäisen roomalaisen ylimyksen arvokasta, mutta köyhtynyttä sukua.
"'Hänellä on ylhäinen nimi, sinulla rikkautta, — mitä muuta kaipaat?' sanoi isäni.
"Asuimme jälleen Roomassa tähän aikaan — ja siellä — koulussa tai muualla — olin joutunut siihen vahvaan vakaumukseen, että nuoren tytön on mentävä naimisiin ainoastaan sen kanssa, jota hän intohimoisesti rakastaa, ja tuota roomalaista ylimystä en rakastanut. Minulle oli myöskin uskoteltu, että tytön on oltava miehensä ensimäinen ja ainoa rakkaus, ja vaikka olin nuori, tiesin että keski-ikäisellä ihailijallani oli ollut muita läheisiä suhteita.
"Minä siis estelin, jopa kieltäydyin tottelemastakin, mutta isäni uhkaili ja vaati, ja viimein, muistaen sisareni kohtalon, olin suostuvinani ja jouduin julkikihloihin.
"En hetkeäkään aikonut pitää lupaustani ja aloin mielessäni hautoa tuumia miten päästä irti siitä. Vain yksi keino näytti silloin minusta mahdolliselta, ja kypsyttäen sitä salaisesti ajatuksissani, odotin aikaani ja valmistelin aikomukseni toimeenpanoa.
"Viimein koitti sopiva hetki. Oli laskiaisaika, ja sulhaseni ystävät olivat panneet toimeen naamiaistanssiaiset eräässä vanhassa roomalaisessa palatsissa. Voin vieläkin nähdä koko komeuden — suuren, freskomaalauksista loistavan tanssisalin, ihanat venetsialaiset kynttilänjalat, kullatut huonekalut, punaisen ja keltaisen damastin ja sametin ja sitten kauniit miehet erilaisissa virkapuvuissaan ja ihanat naiset, helmiketjut riippuvina paljailla kauloillaan.