LÄÄKÄRIN USKONTO
(Religio medici)
Kirj.
SIR THOMAS BROWNE
Kariston klassillinen kirjasto 15
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1921.
Esipuhe.
Edustavaksi suunniteltua klassillisen kirjallisuuden käännösvalikoimaa toimitettaessa ilmenee käytännössä piankin välttämättömäksi noudattaa ohjeena parin ranskalaisen kirjallisuushistorioitsijan lausumaa periaatetta. »Ylimalkaan voi sanoa», huomauttaa Louis de Loménie, »että kielestä toiseen, kansalta toiselle siirrettäessä on otettava hyvin suuressa määrin lukuun kirjailijan asema hänen kotimaassansa, jos mielii välttää harha-arviointia. Jokainen ulkomaalainen, joka tahtoo nojautua vain omaan käsitykseensä, johtuu helposti oikkuihin. Kukaan ei ole tietämätön siitä, että La Fontainen ansiokkuus tehoaa muukalaiseen vähän; epäilemme tokko Bossuetia kovinkaan innokkaasti ihaillaan meidän rajojemme ulkopuolella; mitä Molièreen tulee, niin hän on [Saksassa] saanut varsin vähän puolta: asettihan Schlegel hänet muitta mutkitta Scriben alapuolelle; Goethen mielestä du Bartas oli omassa maassaan väärintunnettu suuri runoilija, ja vakuutetaanpa olevan saksalaisia, jotka pitävät herra Capefigueta ranskalaisena Tacituksena. Juuri Goethen erehtyminen du Bartasista sai Sainte-Beuven huomauttamaan perin järkevästi, arvostellessaan muukalaisen pätevyyttä: 'Runoilijain ja kirjailijain aseman määräämisessä on kukin kansa omiensa etumainen arvostelija.'»
Kaikki käännökset, tunnollisimmat ja luontevammatkin, menettävät alkuperäisen tehoa kahdesta auttamattomasta syystä: ne eivät kykene tuomaan mukanansa koko sitä henkistä ilmapiiriä, jossa alkuperäinen teos on syntynyt ajanhengen ja kansallisluonteen vaikutuksen alaisena, ja kielten vajava keskinäinen vastaavaisuus ehkäisee saamasta käännöksessä kunnollisesti esille alkutekstin kenties juuri sellaisenaan tärkeätä esitystapaa, etenkin milloin tämä huomattavammin perustuu asianomaisen kielen erikoisuuksiin. Kumpainenkin haitta saattaa johonkin kuuluisaan teokseen nähden ilmetä niin suureksi, että kääntäminen ei enää ollenkaan vastaisi tarkoitustaan, ja samoista syistä ovat monet vanhat hengentuotteet menettäneet asemaansa kotimaassakin, käyden jälkipolville vieraiksi ja vaikeatajuisiksi, olojen muuttumisen ja kielen ainaisen kehityksen takia. Mutta näiden käytännöllisten esteiden rajoissa lienee klassillisen käännössarjan esitettävä puolueettomasti, mitä kukin maailmankirjallisuuden huomattava vaihe on luonut suurinta sen kansallisuuden sukupolvien vakiintuneessa arvostelussa, jolle ne ovat olleet läheisimmät.
Yleensähän sellaiset tuotteet tosin ovatkin tulleet kaikkien varsinaisten sivistyskansojen tai koko ihmiskunnankin yhteiseksi omaisuudeksi, mutta kun esim. Euroopan nuorimman sivistysmaan johtava arvostelu katsoo Ciceron liian vähäpätöiseksi esitellä laajassa klassillisessa valikoimassa, käy yhäti tarpeellisemmaksi karttaa tällaisen sarjan suunnittelussa yksilöllisen uudestaanarvioimisen oikukasta polkua, jota jokainen viitoittelisi eri tavoin, ja pitää sarjan tarkoituksena olevan näyttää, mitä yleismaailmallinen sivistys todella esittää edustavimpina lähteinään, tapahtuipa se suuremmalla tai vähäisemmällä oikeutuksella.