Sir Thomas Brownen nyt suomenkielisenä ilmestyvä pääteos on niitä maailmankirjallisuuden merkittäviä tuotteita, jotka edellämainituista kahdesta syystä eivät ole päässeet sulautumaan ihmiskunnan yleiseen sivistyselämään. Englannin uskonnollinen kehitys on tapahtunut melkoisesti erillään mannermaan hengellisistä virtauksista, ja Lääkärin uskonto kuuluu siinä erityiseen vaiheeseen, puritaanisuuden nousukauteen, esittäen tähän suvaitsemattomuuteen verraten varsin vapaata ajattelua, joka antoi teokselle suuren alkuvauhtinsa. Toisekseen sen esitystapa vastaa nykyisen englanninkielen vanhempaa kehitysjaksoa, jolloin englantilainen proosatyyli ei ollut latinankielen vastapäättyneen valtakauden jälkeen vielä muodostunut selkeäksi ja taipuisaksi, oikeinkirjoitus oli epävakainen ja sanavarasto nykyiseen verraten suuresti toisenlainen sekä latinalla ja kreikalla vahvasti höystetty.

Kuitenkin on uskonnollisen lääkärin ja mietiskelijän teos — 1600-luvun alkupuoliskon huomattavin englanninkielinen suorasanainen julkaisu — yhä edelleen kaikkein etumaisia koko anglosaksilaisen maailman sivistyselämässä, kuuluen Englannin ja Yhdysvaltain suppeimpiinkin klassillisiin valikoimiin niinkuin useat muut vuosisatojen pyhittämät tuotteet, joita sikäläinen eristynyt hengenelämä ei ole saanut maailmansivistyksessä läheskään niin tunnetuiksi kuin mantereen johtavat kansallisuudet ovat omia huippusaavutuksiaan kaikkien kansojen nautittaviksi toimittaneet. Siinä on vain erityinen syy suomennosvalikoimallemme esittää anglosaksilaisenkin kulttuurin pääilmennyksistä muuan.

* * * * *

Seitsemästoista vuosisata aloittaa Englannin kirjallisuudessa uuden jakson. Se suurten runoilijain ja draamakirjailijain luomiskausi, joka antoi loistetta Elisabet-kuningattaren hallitusvuosille, siirtyi menneisyyteen. Spenser oli kuollut vuosisadan kynnyksellä, sir Philip Sidney ja ensimmäiset uudenaikaisen näytelmän mestarit Marlowe ja Greene jo varemmin, ja vaikka Shakespeare ja Drayton sekä useat muutkin elisabetilaisen kauden kuuluisuudet vielä jonkun vuoden jatkoivat työtänsä Jaakko-kuninkaan hallitessa, olivat heidän luonnonlaatunsa ja ihanteensa edellisen kehitysajan edustusta. Vuosisata toi Englantiin kuten muuallekin Eurooppaan uuden ajatustavan, antoi inhimillisille harrastuksille ja toimille uuden suunnan, niin erilaisesti kuin tämä kansallisluonteiden ja -olojen mukaan ilmausikin.

Muuttunutta ajanhenkeä on tosin vaikeampi osoitella vuosisadan suurimpien englantilaisten kirjailijain teoksissa; Milton ja sir Thomas Browne kohoavat siksi paljon eroon aikalaisistansa, että uusi kehitysjakso selkeämmin kuvastuu vähäisempien ja unohtuneiden kirjoittajien työssä. Nero on oma lakinsa, se toimii toisella tasolla, sen suuruuteen kuuluu yksilöllisempi riippumattomuus ajankohdasta ja muusta ympäristöstä, ja tämä seikka onkin luovan työn »klassillisuuden» peruste. Mutta tuon ajanjakson kirjallisuutta kokonaisuudessaan tarkastellen havaitsee, että se seitsemännentoista vuosisadan henki, joka siirtää uudennuksen ja tätä seuranneen ajan tuotannon erityisiksi päättyneiksi kehitysvaiheiksi, on sävyltään ensi kertaa oleellisesti nykyaikainen.

Määriteltynä se merkitsee havaitsemuksen harrastusta, yksityiskohtiin syventymistä, kiintymystä asiatietoihin, tunteiden ja sieluntoimintain erittelyä, vapaata vakiintuneiden laitosten ja hallituksen pohdintaa. Suhtautumisessaan tietoon se on tieteen henkeä, ja tieteellinen tutkimus — uudenajan historian varsinainen henkinen ilmiö — polveutuu juuri tältä ajalta, Baronista, Newtonista, Descartesista. Kirjallisuuteen se suhtautuu arvostelun henkenä, ja Englannissa on kirjallisuusarvostelu 17. vuosisadan kehitysilmiöitä. Positivinen luonnonlaatu, realismin kanta, on pääsemässä valtaan kaikkialla. Kuudestoista vuosisata teki löytöretkiä; seitsemästoista ryhtyi arvioitsemaan ja selvittelemään kotoutuneita ainehistoaarteita. Ensi kertaa alettiin englantilaista kirjallisuutta käyttää tosiseikkojen tallettamisen ja ilmaisemisen välineenä.

Esimerkkinä tästä kirjallisuuden laadun muuttumisesta, sen alan suuresta laajenemisesta, mainittakoon elämäkerta-teoksien esiintyminen Englannille uutena kirjallisuudenhaarana, joka siitä asti on siellä päässyt aivan erikoiseen valtaan, muodostunut koko anglosaksilaiselle maailmallekin luonteenomaiseksi laajuudeltaan ja saavuttamansa suosion puolesta. Osittainhan jo Plutarkhos oli uudennuksen aikana herättänyt harrastusta muinaisten valtiomiesten ja soturien uran tarkkailuun, mutta ajanhengen herättämä tosiasiaan kaipuu nyt kannusti kynämiehiä käsittelemään aikalaistensa elämäntoimintaa. Tältä ajalta polveutuvat varhaisimmat elämäkertateokset tosin — Plutarkhoksen tavoin — käsittelevät vain toiminnan miehiä, ja kun sir Fulke Greville kirjoitti lyhyen selostuksen ystävästään sir Philip Sidneystä, tahtoi hän ikuistaa hovimiehen ja soturin vaiheita, ei hänen runoilijaolemustansa. Mutta kirjallisuudenkin miehet joutuivat pian käsiteltäviksi, ja vaikka tämä harrastus heräsi liian myöhään, tuottaakseen jälkimaailmalle mitään aikalaisesitystä Shakespearesta, ovat jo runoilijat Herbert ja Donne saaneet oivat kuvauksensa Isaak Waltonilta. Fuller ja Aubrey, vain kaksi muuta tekijää mainitaksemme, käyttivät elinaikaisen työteliäisyytensä pienimpienkin asiatietojen etsimiseen ja merkitsemiseen aikansa kuuluisuuksista ja heidän lähimmistä edeltäjistään.

Omat muistelmat seurasivat biografisen kirjallisuuden antamaa esimerkkiä. Cherburyn loordi Herbert ja Newcastlen herttuatar Margaret antautuivat uuden muodin valtaan kuten monet vähempiarvoisetkin henkilöt. Peräti tärkeiksi ajan olojen lähdeteoksiksi muodostuivat tällöin Pepysin ja Evelynin laajat, pikkupiirteiset päiväkirjat. Niinkuin runoudessa lyriikka — omakohtaisen tunteen ilmaisu — tuli vallitsevammaksi, hienosäikeisemmäksi ja vilpittömämmäksi, samoin proosassa kirje, päiväkirja ja autobiografia muodostuivat kirjallisuudenhaaroina vastaamaan uutta harrastusta, erittelemään todellisten miesten ja naisten tunteita ja sisäisiä ajatuksia. Ja tämä subjektivisuuden virtaus se selvästikin on saanut aikaan, että Lääkärin uskonto on joutunut paperille, vain tekijänsä oman käsityksen mukaan vain ystäville näytettäviksi yksityisiksi mietteiksi, mutta ikäänkuin alitajuisena vaikuttimena kaiketi on ollut käsikirjoituksen laajempikin julkisuus aikaa voittaen, vähitellen viimeisteltynä.

Siten on sir Thomas Browne saanut rohkaisunsa yksityisen ajattelun esilletuomiseen, ja sen ajattelun moniseikkainen ala taasen on Baconin laajasta kaikenkaivelusta johtunutta; aivan vallitsevana ilmenee tämä vaikutus Brownen muissa teoksissa. Joutuessaan nuorena ylioppilaana Oxfordiin v. 1623 — hän oli kauppiaan poika Lontoon läheltä ja syntynyt lokakuun 19 p:nä 1605 — Browne hyvissä varoissa ollen ja luonteeltaan kaikkia mahdollisia tiedonaloja harrastavana sai erityistä kannustusta silloisesta luonnontieteellisen tutkimuksen heräämisestä, johon Francis Baconin Novum Organum antoi suuren virikkeen. Alunpitäin läpeensä uskonnollisena olemukseltaan ei Browne kylläkään kyennyt omaksumaan Baconin täydesti kokemusperäistä kantaa luonnon järjestelmälliseksi tulkitsemiseksi, mutta hänet valtasi baconilainen havainnontekijä-innostus, kaiken olevaisen utelias tarkkailu, ja enemmän pelkästä tieteellisestä halusta kuin ammatillisen kehityksen saavuttamiseksi hän lääketieteen kandidaattina lähti v. 1630 ulkomaille jatkamaan opintoja Montpellierin, Paduan ja Leydenin yliopistoissa, jotka silloin olivat tieteellisen tutkimuksen etuvartioita.

Esillä oleva teos sallii meidän nähdä muutamia merkitseviä vilahduksia noiden kolmen opintovuoden ajalta. Havaitsemme nuoren protestanttisen lukumiehen, astellessaan toverijoukossa Montpellierin tai Paduan kaduilla, jo tässä dogmaattisen innon ikävaiheessa kuuntelevan Ave Maria-soittoa mielenylennyksestä paisuvin sydämin, vieläpä liikutettuna vuodattavan viljavia kyyneliä jonkin juhlallisen saaton mennessä ohi, »jollaikaa toverini vastustushalun ja ennakkoluulojen sokaisemina ovat joutuneet sopimattomasti pilkkaamaan ja nauramaan». Tai tapaamme hänet väittelemässä italialaisen lääkärin kanssa, »joka ei voinut oikein uskoa sielun kuolemattomuutta, koska Galenus näyttää sitä epäilevän».