Leydenissä lääketieteen tohtoriksi sukeutunut tiedemies osoittautuu siten jotensakin harvinaiseksi luonnonladultaan tällä ammattialalla, kuten hän itsekin huomauttaa, ja Lääkärin uskonnossa hänen harras kristillisyytensä, äärimmäinen suvaitsevaisuutensa ja kaiken ymmärtämiseen pyrkivä myötätuntonsa sekä tieteellinen luonnontarkkailunsa kuvastuu peräti elävänä ja mielenkiintoisena kokoomuksena, jossa tuhkatiheään toistensa tielle sulloutuvat ristiriitaisuudet vaativat asianomaisen ainaista yksityistä tulkintaa in casu. Käsikirjoitus näkyy valmistuneen v. 1635; siihen viittaa muuan tekijän lausuma silloisista tähtiasennoista, — jollaista keskiaikaista vaikutusta niinikään alinomaa kohtaamme tämän uudenaikaisen tieteenedustajan kaikkisulattavassa olemuksessa.

Käsikirjoitus kierteli yhä laajenevassa ystäväpiirissä useita vuosia, kunnes joku heistä sen luovutti halukkaan kustantajan saaliiksi. Luvaton painos ilmestyi joulukuussa 1642 niin tärveltyneenä monien jäljennösten vioista, että tekijälle tuli kiire saada julkisuuteen oikea teksti heti seuraavan vuoden alussa, hieman kiivaammalla esipuheella varustettuna kuin näin ylen leppoisalta mieheltä odottaisi, mutta sen julmistuneempi ei Browne toki ollut tekosesta, kuin että antoi tämänkin painoksen tuolle samaiselle kustantajalle. Kirjan maine levisi kuin kulovalkea. Hollannissa julkaistu latinankielinen käännös (teoksen nimi oli jo alunpitäin latinankielinen, Religio medici) teki sen tunnetuksi mannermaalla. Ajan ankara dogmatismi ei luonnollisestikaan voinut sietää Brownen lempeätä myötämielisyyttä kerettiläisiä ja paavinuskoisia kohtaan, ja peloittavan Alexander Rossin Medicus medicatus heilutteli jykevää tapparaa Lääkärin uskonnon hauraassa kudelmassa, sen henkistä sisältöä vahingoittamatta.

Tällöin oli Browne jo toiminut muutamia vuosia lääkärinä Norwichissa, jossa hän sitten viettikin koko ikänsä, hyvissä varoissa ja menestyen ammatissaan. Hän oli myös mennyt naimisiin v. 1641, ja hänen esikoisteoksessaan lausuttu lievä halveksuminen siitä »alhaisesta ja joutavasta liitynnästä» ei näy estäneen Thomas ja Dorothy Brownea hyvin onnellisesta avioelämästä. Brownen käsitys naisesta ja tämän asemasta oli tosiaan yhtä jyrkästi miehinen kuin Miltoninkin, joskin omalaatuiseen tapaan ilmaistu; hänestäkin mies oli »koko maailma ja Jumalan henkäys, nainen miehen kylkiluu ja koukero kappale». Tuon hän kirjoitti poikamiehenä ollessaan, mutta vielä neljän vuoden avioelämän jälkeen tapaamme hänet Pseudodoxia epidemica eli Tutkistelua yleisistä erhetyksistä nimisessä teoksessaan ihmettelemässä, mitä Jumala oikein tarkoitti luodessaan Eevan Aatamille »avuksi». Hänen arvelunsa mukaan tässä voitiin ainoastaan määrätä ihmiskunta lisääntymään sukupuolisesti, »sillä mitä kaikkeen muuhun apuun tulee, olisi ollut parempi tehdä toinen mies».

On selvää, että Browne, joka mietiskeleväisissä harrastuksissaan osoittaa varsin haaveksivaa mielenlaatua, ei yksityisessä elämässään ollut vaarallisen romanttinen. Hänelle oli mielikuvituksensa helliminen salaperäisillä asioilla rakasta, ja hurmaantuneesti hän Lääkärin uskonnon toisen osan alkusivuilla pohtii ystävyyden mysteriaa, yhtä sielua kahdessa ruumiissa; mutta nähtävästi rakkaus ja ystävyys olivat hänellä vain vivahduksia siitä yleislaatuisesta sydämellisyydestä, jota hän ulotti kaikkiin aistivan elämän muotoihin, »paholaista» ja »joukkoa» lukuunottamatta, sulkien myötätuntonsa piiriin espanjalaisen ja juutalaisen, kansallistunteen sitä ystävällisyyttä lainkaan heikentämättä, ja asettuen leppoisaan lähimmäissuhteeseen kyykäärmeen ja korpisammakon kanssa. Sellainen luonnonlaatu ei voinut tuottaa elämänuralle sitä taistelun vaiherikkautta, joka monille on ajallisen olon pääviehäkkeenä, vaan turvallisen ja tyvenen sopusoinnun. Ja pelkästään tätä olikin Brownen maallinen vaellus loppuun asti, vaikka se osui myrskyiseen aikaan.

Puoluekuohunta ja kansalaissodat eivät häirinneet hänen rauhaisaa aherteluaan; »valloituksen rummutuksessa ja töminässä» — hänen useinmainittua lauselmaansa käyttääksemme — hänellä oli »hiljainen leponsa», sillä parlamenttipuolue piti alusta saakka vankasti hallussaan koko Norfolkia, ja vakaasti kuningasmielisenäkin Browne oli mitä »käytännöllisin» puoluemies. Hänen kirjoittelussaan ilmenee tuskin ainoatakaan viittausta politiikkaan. Kamppailun ensimmäisenä riehumiskautena hän Lääkärin uskonnossa tulkitsi maailmalle leppeän kristillisyytensä, joka sävyltään — ellei pääsisällykseltään — oli peräti kaukana silloin taistelevista oppisuunnista. Kuninkaallisuuden asian ollessa sortumassa hän jälleen ilmestyi esille tekemään tiettäväksi, mihin tuloksiin oli johtunut tutkimuksissaan phoiniks-linnun ja griipin tosiperäisyydestä, laulaako joutsen ennen kuolemaansa ja ovatko mäyrän oikeanpuoliset ja vasemmat koivet yhtä pitkät (Pseudodoxia epidemica 1646). Kun Cromwellin kuolema vihdoin antoi toiveita kuningasvallan »riemukkaasta palautuksesta», niin Browne — oltuaan ääneti koko kansanvaltakauden — lausui painavat sanansa mietiskelevissä tutkielmissa hautaus-uurnista (Hydriotaphia 1658) ja »yrttien erinomaisesta rinnastuksesta» (Kyroksen puutarha, samassa niteessä), molemmat yhtä majesteetillisen loitolla ajankohdan intohimoista ja puoluetemmellyksistä kuin itse Kadotettu paratiisi, — jonka tekijä silti antoi myös osuutensa valtiolliseen kiihkokirjallisuuteen. Neljäkolmatta vuotta Browne sitten eleli edelleen Norwichin johtavana kansalaisena, kuuluisana, äveriäänä, kasvattaen eteviksi kansalaisiksi liudan poikia ja hyviin naimisiin joutuvia tyttäriä. Paikkakunnalla käydessään kuningas aateloitsi hänet v. 1671. Olemukseltaan yksinkertaisen, hilpeän ja hiljaisen mietiskelijän elämä päättyi hänen 77. syntymäpäivänään, 1682.

* * * * *

Noin rauhaisaa ja sopusointuista elämää viettäneet kynänkäyttäjät ovat harvoin niin erillisiä ja yksinäisiä ajattelussaan. Ei voi sanoa Brownen ainoankaan teoksen kuvastavan tai suoranaisessa johtumisessa ilmaisevan mitään vallitsevaa kantaa, mitään voimaantullutta mietiskelyn järjestelmää tai erityistä kirjallista perintöä. Hänen innokas anglikaanisuutensakin oli — kuten Hobbesin teoria itsevaltiudesta — liian yksilöllisesti muovaeltua ajattelijan omalaatuisissa aivoissa, vastatakseen mitään ennenlausuttua uskonnollista maailmankäsitystä. Brownen mietiskelyn varsinaiseksi mielenkiintoisuudeksi jää tuo uskonnollisen vakaumuksen ja tieteilevän järjen omituinen kokoomus, odottamattoman sopusointuinen tulos, näköjään saavutettu ilman kumpaisenkaan älyllisen virtauksen väkinäistä työntymistä pois uomastaan; ne ikäänkuin pujottelehtivat toistensa lomitse erivärisinä lankoina, luoden loistokkaan kudoksen.

Sekä hänen uskontonsa että tieteilynsä juontuu samasta juuresta — herkästä ja kuvitusrikkaasta myötätunnosta kaiken olevaisen muotoja kohtaan; etäinen houkuttelee tätä, erikoinen herättää sen huomiota, ihmeellinen lumoaa. Tällainen luonne ei ole terävän arvostelijan, ja Brownen älyllisyys oli aina pikemmin palvelemassa hänen luonnonlaatunsa tarpeita ja sysäyksiä kuin tarkistamassa niiden tuloksia. Hyödyllinen ja hommakas palvelija, väsymätön etsimään mielenkiintoista tietoutta, kiitäen maitten ja merten yli mahtavan ja kiihkeän mielikuvituksen käskystä, ja aina valmis isäntänsä virkistäviksi voimisteluhetkiksi tarttumaan harjoitusmiekkaan, säveästi ottaakseen itselleen häviön. »Minun yksinäinen virkistyskeinoni onkin», huudahtaa Browne jonkinlaisessa epikurolaisessa ihastelussa, »koettaa älyni avulla tutkia kolminaisuuden monimutkaisia pulmia. Voin vastata kaikkiin saatanan väitteisiin ja kapinallisen järkeni muistutuksiin tuolla merkillisellä lauseella, jonka olen oppinut Tertullianukselta: Se on varmaa, koska se on mahdotonta.» Brownesta voisi sanoa — huomauttaa C.H. Herford — että hän ajatteli mielikuvituksellaan, niin voimakkaita ovat sen näkemykset hänen uskonsa sisällön määräämisessä. Ajatuspitoinen vertaus kutakuinkin valloittaa häneltä hyväksymyksen milloin hyvänsä. Jumalan kuvaannollinen esittäminen ympyränä, jonka keskipiste on kaikkialla ja kehä ei missään, miellyttää häntä enemmän kuin mitkään jumaluusoppineiden metafyysilliset määritelmät. Eikä mikään mystikon tai platonikon haavelma turhaan vedonnut sir Thomas Browneen. Ihminen oli kaikkeuden pienoismaailma; näkyväinen maailma näkymättömän kuva; ja rahvaanomaisessa kapakkasoitannossa, joka ilahduttaa toista ja kiukuttaa toista, hän juhlallista ihastusta tuntien keksii hieroglyfisen ja verhotun opetuksen koko maailman olemuksesta — sellaisen sävelmän korvalle kuin koko maailma oikein käsitettynä tarjoisi ymmärrykselle, — aistittavan ilmauksen siitä sopusoinnusta, jonka Jumalan korva henkisessä merkityksessä kuulee.

Brownen »ajattelu mielikuvituksella» merkitsee tietysti, että hänen pääansionsa kuuluu kirjallisuuteen, ei filosofiaan. Vielä vähemmin se kuuluu tieteeseen, jonka edustajaksi hän kuitenkin erityisemmin asettui myöhemmissä teoksissaan. Lääkärin uskonnon tekijä on paljon edellä ajastaan vapaamielisessä inhimillisyydessään, vaikka hän ei esim. katsonutkaan voivansa yhtyä noitien olemassaolon epäilijöihin, mutta Yleisten erhetysten uuras tutkistelija käytteli Baconin ohjeita liian herkkäuskoisena, joskin hän ikäänkuin täpärästi johtuu siihen vakaumukseen, että phoiniks on satua.

Mutta niinpä onkin Browne aikalaisistaan ainoa, josta voi varmasti sanoa, että hän piti tärkeämpänä lausumisen tapaa kuin sisältöä. Hän on englantilaisen kirjallisuuden ensimmäinen harkitseva ja tietoinen tyyliniekka, hänen kirjoittelunsa ei ole raskasta ja teennäistä tietojen tarjontaa, se nostattaa mieleen enemmän kuin sanoina ilmaisee. Vaikka hän hyvinkin laajalti omistaa huomiotansa vähäpätöisille tai turhanaikaisille seikoille, kykenee hänen pirteä luontonsa luomaan kaikelle mielenkiintoisuutta, usein pelkällä herttaisesti kuvastuvalla inhimillisyydellään, kun hän esim. viattomasti ihailee vaatimattomuuttansa ja luetellen henkisiä saavutuksiaan on ylpeydelle yhtä vihainen kuin muuan meidän kansalaisemme tyhmyydelle, — ja merkitsevämmistä aiheista hänen useinkin jäyhä ja pedanttinen esitystapansa saattaa kohota vakavan ja juhlallisen kaunopuheisuuden tasolle. Hänellä on ollut suuri vaikutus sellaisiin essein mestareihin kuin Charles Lambiin ja Coleridgeen, Stevensonin Virginibus puerisque noudattaa hänen käsittelylaatuaan, ja nykypäivien lukuisat anglosaksilaiset pakinateokset kuuluvat norwichilaisen lääkärin koulukuntaan.