Nuori kirkonmies, jolle Lääkärin uskonnon vaikea siirtäminen suomenkieliseen asuun oli uskottu, temmattiin keskuudestamme ennen kuin hän ehti viimeistellä työnsä. Käännös on sittemmin tarkistettu alkutekstin mukaan.

V. H.-A.

ENSIMMÄINEN OSA.

Mitä uskontooni tulee, niin on kyllä useitakin asianhaaroja, jotka voisivat ihmisille vakuuttaa, ettei minulla lainkaan ole uskontoa. Onhan sen puute ammattikuntani yleisesti tunnettu pahennus, ja lisäksi tulee opintojeni luontainen suunta sekä välinpitämätön tapani käsitellä uskonnollisia asioita, minä kun en kiivaasti puolusta yhtä enkä niin yleisen tavan mukaan kiihkeästi ja jyrkästi vastusta toista. Mutta sittenkin uskallan ottaa itselleni kristityn kunnianarvoisan nimen. Eipä sillä, että saisin tuosta arvonimestä kiittää pelkästään kastemaljaa ja kasvatustani enempää kuin ympäristöäkään, jossa olen syntynyt. Sillä vaikka olenkin kasvatettu joko hyväksymään periaatteet, joita vanhempani istuttivat mitään aavistamattomaan tajuntaani, tai sitten suostumaan maassani vallitsevaan uskontoon, olen kuitenkin kypsyneemmällä iällä ja arvostelukykyni varmistuttua nähnyt ja tutkinut kaikkea, ja sen johdosta huomaan sekä jumalallisen armon periaatteitten että oman järkeni päätelmien nojalla olevani velvollinen omaksumaan vain tuon nimen. Eikä liioin siihen kiintymiseni saata minua niin unhottamaan sitä yleistä myötätuntoisuutta, jonka olen velkapää ihmisyydelle, että esimerkiksi pikemmin vihaisin kuin säälisin turkkilaisia, uskottomia ja — mikä vielä pahempi — juutalaisia; tyydyn mieluummin iloitsemaan onnellisesta asemastani kuin kiroamaan niitä, jotka kieltäytyvät omaksumasta kristityn kunniakasta nimitystä.

Mutta kristityn nimi on käynyt liian yleiseksi ilmaisemaan uskoamme, koska uskonnonkin alalla on rajaviivansa, yhtä hyvin kuin maantieteessä, ja jokainen maa eroaa, paitsi lakiensa ja rajojensa, myöskin opinkappaltensa ja uskonsääntöjensä puolesta toisista. Senpä vuoksi, ilmaistakseni tarkemmin kantani, mainitsen kuuluvani reformeerattuun, uuteen uskontoon, jossa minulle ei ole muuta epämieluista kuin nimi. Sitä samaa uskoa Vapahtajamme opetti, apostolit levittivät, sen isät hyväksyivät ja marttyyrit vahvistivat. Mutta ruhtinaitten pimeät suunnitelmat, samoin kuin pääpappien kunnianhimo ja ahneus sekä lisäksi aikojen surkea rappeutuminen tärveli ja huononsi sitä niin, että se menettäneenä alkuperäisen kauneutensa tarvitsi nykyajan huolellisia ja helliä käsiä palauttamaan sen alkuperäiseen eheyteensä. Sen perustajan alhainen ja syrjäytetty asema ja vähäpätöiset välikappaleet, joilla hän melkein kuin sattumalta pani niin hyvän työn alkuun, täyttää minut ihailulla, samalla kun se vastustajissamme herättää ylenkatsetta ja vihaa, jota häpeämättömät pakanat myöskin ensin purkivat Kristusta ja hänen opetuslapsiaan vastaan.

Kuitenkaan en ole siten tutustunut noihin edellämainittuihin asioihin enempää kuin niiden edustajiinkaan, että olisin asettunut jyrkästi sotakannalle heitä vastaan. Hehän ovat mieluummin purjehtineet lahonneella aluksellansa kuin olisivat tuoneet sen telakkaan korjattavaksi; he ovat summakaupassa säilyttäneet kaikki, poistamatta mitään, ja itsepäisesti pysyvät sellaisina kuin ovat, pikemmin kuin palaisivat sille kannalle, millä alunpitäin ovat olleet. Me olemme uudistaneet uskomme heistä lähtien, mutta emme heitä vastaan, sillä lukuunottamatta sopimattomia sanoja ja loukkaavia nimityksiä, jotka erottavat vain tunteitamme, mutta ei asiaamme, meillä on yhteinen nimi, yhteinen usko ja yhteinen uskomme perustus.

Senpävuoksi en tunne mitään epäröintiä seurustelussani ja eläessäni heidän kanssaan, käydessäni heidän kirkoissaan, silloin kun ei ole omaa, tai rukoillessani joko heidän kanssaan tai heidän puolestaan. En ole milloinkaan voinut nähdä mitään järkeä noissa monissa säännöissä, jotka kieltävät Israelin lapsia saastuttamasta itseään pakanain jumalanpalveluksessa, me kun olemme kaikki kristittyjä eivätkä meitä erota sellaiset törkeät jumalattomuuden ilmaukset, jotka voisivat saastuttaa rukouksiamme tai niitä paikkoja, joissa rukoilemme. Miksikä ei siis vakautunut uskonnollinen tunne saattaisi kunnioittaa Luojaansa missä hyvänsä, erittäinkin sellaisissa paikoissa, jotka ovat hänen palvelukseensa pyhitetyt? Jos heidän jumalanpalveluksensa siellä häntä loukkaa, saattaa minun hartauteni olla hänelle mieliksi; jos he häpäisevät pyhäkköä, saattaa minun hartauteni sitä pyhittää. Vihkivesi ja ristiinnaulitun kuva, jotka ovat niin vaarallisia rahvaalle, eivät petä minun arvostelukykyäni eivätkä saata harhaan johtaa hartauttani.

Minä olen, sen tunnustan, luonnostani taipuva siihen, mitä harhaan joutunut intoilu nimittää taikauskoksi. Myönnän keskustelutapani yleensä olevan jäykkää ja käytökseni ankaraa, vieläpä joskus juroakin; kuitenkin tahdon hartautta harjoittaessani osoittaa mieltäni sekä polvistumalla että ottamalla hatun päästäni ja muutenkin osoittamalla noita ulkonaisia ja havaittavia liikkeitä, jotka saattavat ilmaista tai edistää näkymätöntä hartauttani.

Mieluummin vioitan omaa kättäni kuin kirkkoa enkä tahallani häpäise minkään pyhimyksen tai marttyyrin nimeä. Ristiinnaulitun kuvan nähdessäni voin olla muistamatta hattuani kohottaa, mutta tuskin olla ajattelematta tai muistamatta vapahtajaani. En voi nauraa pyhiinvaeltajien hyödyttömille retkille, vaan pikemmin sääliä heitä, enkä tuomita munkkien viheliäistä elämää, sillä vaikka he ovatkin harhaan johtuneita käytöksessään, on siinä jotakin hartautta sittenkin. En ole milloinkaan voinut kuulla Ave-Maria-kellon soivan tuntematta mielen ylennystä, enkä voi liioin väittää, että kun he yhdessä kohdassa erehtyvät, minulla olisi oikeus erehtyä vieläkin enemmän jäädessäni mykkänä heitä halveksimaan. Senpä vuoksi, kun he omistivat hartaudenharjoituksensa Marialle, osoitin minä rukoukseni Jumalalle ja oikaisin heidän rukouksessaan esiintyvän erehdyksen, osoittamalla omani oikeaan.

Juhlallisen kulkueen nähdessäni olen itkenyt liikutuksesta viljavia kyyneliä, jollaikaa toverini vastustushalun ja ennakkoluulojen sokaisemina ovat joutuneet sopimattomasti vihastumaan ja nauramaan. Onhan kieltämättä sekä Kreikan että Rooman, niin hyvin kuin Afrikankin, kirkoissa juhlallisia muotoja ja menoja, joita viisaammat hurskaat saattavat kristillisellä tavalla käyttää. Meidän ei tarvitse tuomita niitä itsestään pahaksi, vaan ainoastaan taikauskoisuuden aiheuttamiksi houkuttelukeinoiksi ja syöteiksi noille tietämättömille, jotka katsovat kieroon totuuden kasvoihin eivätkä epävakaisuudessaan saata pysyä hyveen ahtaassa pisteessä ja keskuksessa, kallistumatta tai horjumatta ympärystään päin. Samoin kuin on ollut monta uudistajaa, on myöskin ollut monta uudistusta, sillä jokaisella maalla on omat tapansa ja menetelmänsä, riippuen kansallisista harrastuksista, yhteiskunnallisesta järjestyksestä ja ilmastosta. Muutamissa tapauksissa on uudistus tapahtunut ankarasti ja äärimmäisyyksiin saakka ulottuen; toisissa rauhallisesti ja kohtuullisesti, niin että yhteistä omaa ei ole hajoitettu, vaan on hellävaroin jaettu ja jätetty kunniallisen sovinnon mahdollisuus. Sellaistapa rauhalliset mielet toivovatkin, ja odottavat ajan vaiheiden ja Jumalan armon sen saavankin toimeen. Sekin mielipide, joka tarkastelee nykyisiä vastakohtia noiden kahden äärimmäisyyden välillä tunteissa ja harrastuksissa, saattaa yhtä hyvillä toiveilla odottaa niidenkin yhteen sulautumista.