Mutta käydäkseni lähemmäksi itseäni ja liikkuakseni rajoitetummassa piirissä, ei ole muuta kirkkoa, joka jokaisessa kohdassa niin sointuisi tuntooni ja jonka uskonkappaleet, järjestys ja tavat tuntuisivat niin järkeen soveltuvilta ja niin sanoakseni minun erikoiseen hartauteeni soveltuvilta, kuin se, johon kuulun, Englannin kirkko. Senpä uskoon olen vannoutunut ja senvuoksi tunnen olevani kaksinkertaisesti velvoitettu hyväksymään sen opinkappaleet ja koettamaan noudattaa sen säädöksiä. Mitä sen ulkopuolella on vähäarvoisempia asioita, noudatan niitä oman yksityisen järkeni sääntöjen mukaan tai riippuen hartauteni kulloinkin sattuvasta mielialasta, enkä usko jotakin asiaa senvuoksi, että Luther sen hyväksyi, tai hylkää toista sen vuoksi, että Kalvin on sen tuominnut. En tuomitse kaikkea, mitä Tridentin kokous päätti, enkä liioin hyväksy kaikkia Dorthin synoodin päätöksiä.
Lyhyesti sanoen: siinä, mistä raamattu on vaiti, on kirkko tekstinäni; mistä taas raamattu puhuu, siinä on jälkimäinen vain apunani selittämään. Missä taas kumpikin on yhtä vaitelias, en käy etsimään uskolleni ohjeita Roomasta enempää kuin Genevestäkään, vaan noudatan oman järkeni neuvoja.
Vastustajamme ovat häpeäkseen aivan väärin väittäneet, niinkuin me itsekin olemme törkeästi erehtyneet, että uskontomme juontaisi alkunsa Henrik VIII:sta, joka, vaikka hän irtautuikin paavista, ei siltä luopunut Rooman uskonnosta eikä saanut aikaan mitään muuta kuin mitä hänen omat edeltäjänsä olivat toivoneet ja kokeilleet menneinä aikoina ja mitä Venetsian valtio olisi saattanut yrittää meidän päivinämme. Mutta yhtä kiittämätöntä on meidän käydä jatkamaan Rooman piispan ivapuheita ja häpäiseviä herjauksia, sillä häntäkin kohtaan, koska hän on maallinen ruhtinas, olemme velvolliset käyttämään soveliasta puhetapaa. Tunnustanhan tosin välillämme olevan kiihkon syytä: hänen toimestaan olen kirkonkiroukseen langetettu, ja harhaoppisen nimitys on lievintä, mitä hän minusta sanoo. — Mikään korva ei sentään ole milloinkaan kuullut minun nimittävän häntä puolestani Antikristukseksi, synninihmiseksi tai Baabelin portoksi. Rakkauden tapa on kärsiä kostamatta. Saarnatuolissa usein käytetyt pilkkapuheet ja herjaukset saattavat hyvin tehota jokapäiväisiin ihmisiin, joiden korvat ovat herkempiä puhetulvalle kuin logiikalle; ne eivät kuitenkaan millään tavoin vahvista ajattelevampien uskovaisten uskoa, nämä kun tietävät, että hyvää asiaa ei edistetä kiihkolla, vaan se kyllä pitää puolensa rauhallisessa väittelyssäkin.
En ole milloinkaan voinut loukkaantua keneenkään mielipiteitten eroavaisuuksien vuoksi enkä suuttua siitä, että jonkun arvostelu ei ole soveltunut siihen käsitykseen, jota ehkä en itsekään muutaman päivän perästä enää hyväksyisi. Minulla ei ole neronlahjaa väitelläkseni uskonnosta, ja usein olen pitänyt viisaimpana välttää sellaisia väittelyitä, erittäinkin ollessani epäedullisessa asemassa tai milloin totuus saattaisi kärsiä minun heikon puolustukseni vuoksi. Siinä, missä tarvitsemme opetusta, on hyödyllistä väitellä itseämme etevämpien kanssa; jos taas on tarvis lujentaa ja varmistaa mielipiteitämme, on parempi väitellä sellaisten kanssa, joiden arvostelukyky on omaamme heikompi, jotta heidän mielipiteistänsä helpommin saatu voitto kohottaisi ja varmistaisi omaa mielipidettämme.
Ei jokamies ole sovelias totuuden puolesta taistelemaan eikä kelvollinen ottamaan taisteluhansikasta vanhurskauden asiassa. Monet, jotka eivät näitä periaatteita tunne ja jotka ajattelematta kiivailevat totuuden puolesta, ovat liian äkkipikaisesti ahdistaneet Erehdyksen joukkoja ja itse joutuneet Totuuden vihollisten saaliiksi. Voi yhtä täydellisesti omistaa totuuden kuin pitää hallussaan kaupunkia ja silti joutua antautumaan, minkä vuoksi on parempi omistaa se rauhassa kuin saattaa se taistelussa vaaraan. Senpä vuoksi, jos mieleeni joitakin epäilyksiä sattuu, unhotan tai ainakin siirrän ne tuonnemmaksi, kunnes varmistuneempi arvosteluni ja miehekkäämmät järkisyyni kykenevät ne voittamaan. Pidän näet jokaisen omaa järkeä hänen parhaana oppaanaan, joka saadessaan rauhassa toimia keksii keinon, millä katkaista ne siteet, joilla valheen viekkaus on kahlehtinut heikomman ja horjuvan arvostelukykymme.
Filosofian kannalta, jolloin totuus näyttää kaksinaamaiselta, ei kukaan ole eriskummaisempi kuin minä itse, mutta uskonnon asioissa pysyn mielelläni selvällä tiellä. Ja vaikkakaan en sokeasti, niin kuitenkin nöyrästi uskoen seuraan kirkon suurta ratasta, jonka vetämänä liikun, enkä säilytä itselleni mitään omaa liikuntavapautta aivojeni ahtaammassa piirissä. Siten en jätä mitään tilaa harhakäsityksille, oppiriidoille ja erehdyksille, ja tällä hetkellä saattanenkin totuutta loukkaamatta sanoa olevani kaikesta niiden tartunnasta vapaa. Täytyyhän minun tunnustaa, että aikaisempiin opintoihini sekoittui pari kolme harhakäsitystä, jotka eivät olleet viime vuosisadoilta kotoisin, vaan vanhoja ja unohdettuja, niitä, joita ainoastaan minun kaltaiseni säännöttömyyksiin johtuvat yltiöpäät jälleen päivänvaloon tuovat. Harhaopit eivät näet häviä esittäjiensä mukana, vaan ovat Arethusa-joen tapaisia, joka jossakin paikassa maahan hävittyään jälleen puhkeaa esille toisessa paikassa.
Yleinen kirkolliskokous ei kykene tykkänään tuhoamaan edes yhtä ainoata harhaoppia, joskin se voi sen siksi hetkeksi sysätä syrjään. Sillä ajan kierto ja olojen muutokset tuovat sen uudelleen esille, jolloin se taas kukoistaa, kunnes jälleen tuomitaan. Käypi aivan kuin sielunvaelluksessa, jos sielu siirtyisi ihmisestä toiseen: jonkun ajan kuluttua mielipiteet jälleen löytävät henkilöitä ja mieliä, samankaltaisia kuin nekin, jotka ensiksi herättivät ne eloon. Saadaksemme jälleen nähdä itsemme, ei meidän tarvitse odottaa Platon vuotta [jolloin kaikki asiat palaavat entiselleen], sillä ei kukaan ihminen ole pelkkä itsensä. On ollut monta Diogenesta ja yhtä monta Timonia, vaikka perin harvoja sen nimisiä; ihmiset eletään uudelleen ja maailma on samanlainen kuin se oli muinaisinakin aikoina. Joskaan ei silloin ollut olemassa jonkun ihmisen kaksoisolentoa, on myöhemmin ollut semmoisia, jotka ovat niin sanoaksemme kuin hänen uudelleen henkiin herännyt minuutensa.
Ensimmäinen noista harhakäsityksistäni oli se arabialaisten esittämä, että ihmisten sielut häviävät heidän ruumiittensa mukana, mutta tulevat viimeisenä päivänä jälleen herätettäviksi. Eipä sillä, että olisin täysin käsittänyt sielun kuolevaisuutta, mutta jos sellainen olisi mahdollista (mitä seikkaa filosofia ei ole vääräksi väittänyt, vaikka kylläkin usko) ja molemmat yhdessä menisivät hautaan, säilytin siitä kuitenkin saman käsityksen kuin mikä meillä kaikilla on ruumiista, että se näet on nouseva jälleen. Sehän olisikin mitättömän luontomme mukaista, jos nukkuisimme pimeydessä viimeiseen herätyskäskyyn saakka. Vakavasti ajatellessani omaa arvottomuuttani peräydyin vaatimasta mitään etuoikeutta sielulleni. Jos vaan sain lopuksikin olla Vapahtajani seurassa, saatoin kärsivällisesti tyytyä olemaan olemattomana melkeinpä ikuisuuteen asti.
Toinen harhakäsitys oli Origineen opettama, että Jumala ei ole leppymätön vihassaan, vaan määrätyn ajan kuluttua vapauttaa tuomitut sielut kidutuksesta. Tähän erehdykseen jouduin miettiessäni vakavasti yhtä Jumalan suurista ominaisuuksista: Hänen laupeuttansa. Tuudittelin itseäni siihen ajatukseen, koska en huomannut siinä mitään pahaa, jotapaitsi se oli omiansa käännyttämään minut takaisin äärimmäisestä epätoivosta, johon synkkämieliset ja mietiskelevät luonteet liiankin helposti joutuvat.
On kolmaskin harhakäsitys, jota en milloinkaan varsinaisesti kannattanut enkä noudattanut, mutta jonka usein olisin toivonut olevan sopusoinnussa totuuden kanssa, loukkaamatta uskontoani, ja se on rukoileminen kuolleitten puolesta. Olin siihen taipuvainen jonkinlaisesta hyvänsuonnista, jolloin tuskin voin pidättää rukoustani ystävän puolesta hautauskellojen soidessa tai nähdä hänen ruumistansa kohottamatta esirukousta hänen sielunsa puolesta. Ajattelin, että vainaja täten on kauniisti jälkimaailman muistissa, paljon ylevämmin kuin historiassa.