Noista mielipiteistä en milloinkaan itsepäisesti pitänyt kiinni enkä liioin yrittänyt ketään houkutella omaan uskooni, enpä edes niinkään paljoa, että olisin ilmaissut niitä tai väitellyt niistä läheisimmänkään ystävän kanssa. Minä en siis levittänyt sellaisia käsityksiä toisille enkä niitä vahvistanut omassakaan mielessäni, vaan annoin niiden pysyä vireillä omalla voimallansa, lisäämättä uutta polttoainetta, joten ne huomaamatta itsestänsä sammuivat.
Niinpä nämä mielipiteet, vaikka ovatkin laillisissa kokouksissa tuomitut, eivät olleet minussa mitään harhaoppeja, vaan pelkästään erehdyksiä ja ymmärrykseni yksinkertaisia hairahduksia, joihin ei liittynyt tahtoni turmeltumista. Ei ainoastaan turmeltunut ymmärrys, vaan myöskin sairaalloiset tunteet on niillä, jotka eivät voi harrastaa mitään erikoisasiaa joutumatta harhaoppiin tai esittää jotakin käsitystä, muodostamatta samalla lahkokuntaa. Siinähän oli Luciferin ensimäisen lankeemuksen kataluus, että hän ei tyytynyt vain yksinään kulkemaan harhateillä, vaan viekoitteli puolelleen legioonittain henkiä, ja tämän kokemuksensa mukaisesti hän kiusasi vain Eevaa, hyvin ymmärtäen synnin kyvyn tarttua muihin ja sen, että yhden eksyttäminen merkitsi hiljaisuudessa ja johdonmukaisesti heidän molempain pettämistään.
Että harhakäsityksiä oli ilmestyvä, sitähän jo Kristus ennusti, mutta että vanhat harhakäsitykset poistettaisiin, siitä meillä ei ole mitään ennustusta. Ja että harhakäsityksiä täytyy olla, se ei toteudu ainoastaan meidän kirkossamme, vaan kaikissa muissakin. Ja harhaoppien joukossa tulee olemaan niistäkin poikkeavia harhaoppeja. Areiolaisethan eivät ainoastaan eronneet kirkostansa, vaan olivat erimielisiä keskenäänkin. Ne, jotka ovat taipuvaisia erimielisyyteen ja luonnostansa aina uutta etsivät, eivät tietystikään sovellu yhteiselämään eivätkä liioin milloinkaan tyydy yhden yhdyskunnan järjestykseen ja hallintoon. Siitä syystä he erottuaan toisista liittyvät keskenäänkin vain heikosti yhteen eivätkä edes tyydy kirkkonsa yleiseen hajoittamiseen tai jaoitteluun, vaan jakautuvat sitten itse melkeinpä aivan atomeihin saakka.
Totta on, että erinäiset ihmiset eivät ole milloinkaan olleet vapaita eriskummaisista mielipiteistä ja käsityksistä. He ovat aina säilyttäneet jotakin oman kirkkonsa tai minkä tahansa muun kirkon käsityksen ohella ja yksityiseenkään täysin mukautumatta. Mutta terve arvostelukyky saattaa näin menetellä herättämättä pahennusta tai joutumatta harhaoppeihin, sillä onhan, kaikkien kirkolliskokouksien päätöksistä ja koulukuntien määritelmistä huolimatta, vielä monta koskematonta ja mieleenjohtumatonta asiaa, joita rehellinen järki huoleti voi vapaasti käsitellä silti ollen loitolla kaiken harhaopin piiristä.
Mitä sitten tulee noihin jumaluuden siivekkäihin salaisuuksiin ja uskonnon hienoimpiin vivahduksiin, jotka ovat suistaneet pätevämpien päiden aivoja saranoiltaan, eivät ne milloinkaan ole minun ajuani pingoittaneet. Minun nähdäkseni ei reipas usko havaitse uskonnossa kylliksi mahdottomuuksia; meidän uskontomme syvimmät salaisuudet eivät ole ainoastaan saaneet valaistustansa, vaan myöskin virikettänsä päätelmien ja järjen voimasta. Minä vaivun mielelläni jonkin salaisuuden tutkimiseen, seuraamaan järkeäni huippukohtaan asti. Minun yksinäinen virkistyskeinoni onkin koettaa älyni avulla tutkia kolminaisuuden, Kristuksen lihaantulemisen ja kuolleistanousemisen monimutkaisia pulmia. Voin vastata kaikkiin saatanan väitteisiin ja kapinallisen järkeni muistutuksiin tuolla merkillisellä lauseella, jonka olen oppinut Tertullianukselta: Certum est, quia impossibile est [Se on varmaa, koska se on mahdotonta]. Minä tahdon harjoittaa uskoani vaikeimmassa kohdassa, sillä tavallisten ja näkyväisten asioiden hyväksyminen ei ole uskoa, vaan opiskelua.
Muutamat uskovat paremmin nähtyänsä Kristuksen haudan; ja kun he ovat nähneet Punaisen meren, eivät he epäile sen ylitse kulkemisen ihmettä. Minä sitävastoin onnittelen itseäni ja olen kiitollinen siitä, etten elänyt ihmetekojen päivinä enkä ole milloinkaan nähnyt Kristusta enempää kuin hänen opetuslapsiaankaan. En olisi tahtonut olla noiden israelilaisten mukana, jotka kulkivat Punaisen meren yli, enkä yksikään Kristuksen potilaista, joille hän ihmeitänsä teki, sillä uskoni olisi silloin ollut kuin pakolla minuun pantua enkä silloin olisi voinut iloita siitä suuremmasta siunauksesta, joka on luvattu niille, jotka uskovat, vaikka eivät näe. Onhan helppo ja pakko uskoa sitä, mitä silmämme ja aistimme ovat tutkineet. Minä uskon, että hän oli kuollut ja haudattu ja nousi kuolleista jälleen, ja toivon mieluummin saavani nähdä hänet kunniassaan kuin katsella häntä hautakappelissaan tai haudassaan. Eikä siinä olekaan paljoa uskomista; meillä kun on järki, on tämä uskokin historian ansiota. Ne vain omistivat rohkean ja ylevän uskon, jotka elivät ennen hänen tulemistaan, jotka saattoivat epäselvien ennustuksien ja salaperäisten esikuvien nojalla uskoa ja odottaa näköjään mahdottomia asioita toteutuviksi.
On totta, että kaikessa lujassa uskossa on terävyytensä tai yksinkertaisella vertauksella sanoaksemme miekkansa. Mutta näissä hämärissä kysymyksissä minä mieluummin käytän samaa vertaussanaa kuin apostoli käyttää, nimittäin kilpeä, jonka suojassa ymmärtääkseni voi varovainen taistelija säilyä koskemattomana. Siitä alkaen, kun opin käsittämään, ettemme mitään tiedä, on järkeni ollut taipuvaisempi uskonalaisuuteen, ja nyt tyydyn ajattelemaan jotakin salaisuutta, vaatimatta tarkempaa määritelmää, hyväksyen helpomman ylimalkaisen kuvauksen. Hermes-jumalasta esitetty allegorinen selitys miellyttää minua verrattomasti enemmän kuin kaikki jumaluusoppineitten metafyysilliset määritelmät. Missä en voi tyydyttää järkeni vaatimuksia, siinä mielelläni annan mielikuvitukseni vapaasti liikehtiä. Yhtä hyvin saattaisin täysin asianmukaisena hyväksyä väitteen, että anima est angelus hominis, est corpus Dei [sielu on ihmisen enkeli, Jumalan ruumis] kuin ilmeisenä seikkana, että Lux est umbra Dei [valo on Jumalan varjo].
Siinä, missä on järjellemme liian syvä hämäryys, on hyvä tyytyä kuvauksiin, mukailuihin ja ylimalkaiseen hahmoitteluun. Sillä osoittaessamme järjellemme, kuinka kykenemätön se on selittämään luonnon näkyviä, ilmeisiä ilmiöitä, se käy nöyremmäksi ja alistuvaisemmaksi suhteessaan uskon salaisuuksiin. Näin minä opetan vastahakoista ja kesytöntä järkeäni kumartumaan uskon viehätykseen. Uskon, että oli jo olemassa puu, jonka hedelmistä onnettomat esivanhempani maistoivat, vaikka samassa luvussa, jossa Jumala kieltää siitä syömästä, nimenomaan sanotaan, että maassa ei vielä kasvanut kasveja, sillä Jumala ei vielä ollut antanut sataa maan päälle. Lisäksi uskon, että käärme (jos se on kirjaimellisesti niin ymmärrettävä) muotonsa ja rakenteensa takia ryömi vatsallansa jo ennen kuin se kirottiin.
Minusta se koetus tyttöjen neitsyyden toteamiseksi, jonka Jumala määräsi israelilaisille, on sangen epävarma. Kokemus ja historia opettavat, etteivät ainoastaan monet yksityiset naiset, vaan vieläpä kokonaiset kansakunnat ovat vapautuneet lasten synnyttämiseen liittyvästä kirouksesta, jonka Jumala näyttää määränneen koko ihmissuvulle. Siitä huolimatta uskon, että kaikki tämä on totta, vaikka tosin järkeni saattaisi vakuuttaa minun olevan väärässä. Tätä en suinkaan pidä alhaisena puolena uskoa, jos uskomme asian, joka ei ainoastaan ole järkemme yläpuolella, vaan vieläpä sitä vastaankin ja aistimiemme todistusten kanssa ristiriidassa.
Sulkeutuessani yksinäisyyteen mielikuvituksessani