(neque enim cum porticus aut me lectulus accepit, desum mihi),
muistan etten sittenkään ole yksinäni, enkä siis unohda mietiskellä Jumalaa ja hänen ominaisuuksiansa, etenkin noita kahta valtavaa ominaisuutta: viisautta ja iankaikkisuutta. Toisella niistä virkistän ymmärrystäni, toisella taas sitä tyrmistytän. Sillä kuka voi puhua iankaikkisuudesta, joutumatta virheeseen syypääksi, tai ajatella sitä hurmautumatta? Aikaa voimme käsittää; sehän on vain viittä päivää vanhempi kuin me itse, ja sen kohtalo on sama kuin maailman. Mutta jos on palattava taaksepäin niin pitkälle, että pääsisimme havaitsemaan alun, tai jos yritämme päästä niin rajattomasti eteenpäin, että näkisimme lopun, kun kerran vakuutamme, ettei kumpaakaan ole, panee se järkeni Paavalin järjen tavoin pysähtymään. Minun filosofiani ei uskalla väittää, että enkelitkään siihen pystyisivät. Jumala ei ole tehnyt yhtään luotuansa kykeneväksi häntä käsittämään; se jää hänen oman olemuksensa etuoikeudeksi. Minä olen se mikä olen oli hänen oma määritelmänsä, jonka hän antoi Moosekselle, ja se oli lyhyt, omansa hämmentämään kuolevaista, joka uskalsi kysyä Jumalalta tai pyytää selitystä, mikä hän oli. Hänpä todella vain on, kaikki muut ovat olleet ja tulevat olemaan.
Mutta iankaikkisuudessa ei ole mitään eroa aikamuotojen välillä ja siitä syystä tuo kauhea sana predestinatio [edeltämääräys], joka on vaivannut niin monta heikkoa päätä käsittämään ja monta viisainta yrittämään sitä selittää, ei ole Jumalan kannalta mitään edeltäpäin tietävää tulevaisen kohtalon määräämistä, vaan hänen jo täyttyneen tahtonsa lopullinen ilmaus samalla hetkellä kuin hän asian päättikin. Sillä hänen iankaikkisuutensa kannalta, joka on jaksoihin jakautumaton ja sisältää kaikki alusta loppuun saakka, on viimeinen pasuuna jo soinut, tuomitut jo liekeissä ja siunatut Aabrahamin helmaan päässeet. Pietari puhuu vaatimattomasti sanoessaan, että tuhannen vuotta Jumalan edessä on kuin yksi päivä, sillä puhuaksemme filosofin tavoin ne ajanhetket, jotka muodostavat tuhannen vuotta, eivät Jumalan edessä ole edes hetkeäkään. Se, mikä meille on vielä tulevaa, on hänen iankaikkisuutensa kannalta jo nykyistä, sillä hänen koko olevaisuutensa on yksi ainoa pysyvä kokonaisuus, jossa ei ole jatkuvaisuutta, ei osia, ei vaihtelua eikä jakautumista.
Mitään muuta Jumalan ominaisuutta ei ole, joka enemmän lisäisi kolminaisuuden salaisuuden pulmaa, — jossa, vaikkakin suhteellisesti puhumme Isästä ja Pojasta, emme kuitenkaan voi myöntää toiselle mitään vanhemmuutta. Minua ihmetyttää, kuinka Aristoteles saattoi pitää maailmaa iankaikkisena tai kuinka hän voi sovittaa toisiinsa kaksi iankaikkisuutta. Hänen vertauksensa kolmiosta, joka sisältyy neliöön, saattaa jotenkin valaista sielumme kolminaista olemusta ja tämä taas Jumalan kolmiyhteyttä, sillä meissä ei ole kolmea sielua, vaan sielujen kolminaisuus. Meissä on näet, jollei kolmea eri sielua, kuitenkin toisistaan eroavia sielun kykyjä, jotka voivat olla ja todella ovatkin erillään eri olioissa, mutta meissä ovat niin yhdistetyt, että niistä tulee yhden ainoan sielun olemus. Jos yksi sielu olisi niin täydellinen, että se elähyttäisi kolmea eri ruumista, olisi siinä jo pikku kolminaisuus: ajatellaanpa nimenomaan kolme olemusta, jotka eivät ole eroitetut toisistaan ymmärryksensä puolesta, vaan todellisuudessa kuuluvat sen yhtenäisyyteen, niin siinä on täydellinen kolminaisuus.
Usein olen ihmetellyt Pythagoraan salaperäisiä ajatuksia ja numeroiden salaista taikaa. Varoitus, että kavahtaisimme filosofiaa, on neuvo, jota ei ole noudatettava liian laveassa merkityksessä, sillä luonnon moninaisuudessa on asioita, joiden otsaan on merkitty (vaikka tosin ei suurilla kirjaimilla, niin ainakin pikakirjoituksella ja lyhyillä merkeillä) joitakin piirteitä jumalallisuudesta, jotka viisaammille riittävät tulisoihduiksi tiedon sokkeloluolissa ja arvostelukykyisille uskovaisille askelmiksi, heidän päästäkseen kiipeämään jumaluuden korkeimmille huipuille. Ankarammat filosofi-koulukunnat eivät milloinkaan saata minua pilkanteollansa hylkäämään sitä Hermeen filosofista käsitystä, että tämä näkyväinen maailma on vain näkymättömän kuva, jossa, niinkuin konsanaan muotokuvassa, asiat eivät ole todellisessa, vaan kuvaannollisessa hahmossaan, ja niinkuin jäljitellään todellisempiakin olioita tuossa näkymättömässä tehtaassa.
Toinen Jumalan ominaisuus, jonka tutkimisella virkistän hurskauttani, on hänen viisautensa, jonka ajattelemisessa tunnen itseni onnelliseksi. Pelkästään tätä mietiskellessäni en kadu, että olen saanut oppisivistystä. Se etu, joka minulla siinä on tavallisten ihmisten rinnalla, ja se tyytyväisyys ja onnellisuus, jonka siitä saan, on runsas korvaus vaivannäöistäni, olkoonpa ollut niiden aiheena mikä tiedon ala hyvänsä. Viisaus on Jumalan ihanin ominaisuus. Kukaan ihminen ei voi sitä saavuttaa, ja kuitenkin Salomo oli mieluinen Jumalalle, toivoessaan itselleen viisautta.
Jumala on viisas, koska hän tietää kaikki asiat, ja nämä hän tietää, koska on ne itse tehnyt, mutta hänen suurin tietonsa on sen käsittäminen, mitä hän ei ole tehnyt, nimittäin itsensä. Ja tämä on myöskin ihmisen suurin tieto.
Senvuoksi pidän kunniassa omaa ammattiani ja otan vastaan neuvoja, vieläpä itse paholaiselta. Jos hän olisi paratiisissa esittänyt sitä, mitä hän esitti Delfoissa, tuntisimme paremmin itsemme emmekä pelkäisi niin oppia tuntemaan häntä.
Minä tiedän, että Jumala on viisas ja ihmeellinen kaikessa, mitä tajuamme, mutta verrattomasti ihmeellisempi siinä, mitä emme käsitä. Sillä me näemme hänet vain välillisesti, kuin heijastuksena tai varjona. Ymmärryksemme on hämärämpi kuin Mooseksen silmä, emmekä tiedä mitään hänen jumaluutensa toisista tai alemmista puolista. Siitä syystä hänen teittensä sokkeloihin kurkisteleminen ei ole ainoastaan hulluutta ihmisessä, vaan julkeutta yksinpä enkeleiden puolelta. Hekin ovat, kuten me, hänen palvelijoitansa eivätkä hänen senaattoreitaan: hänellä ei ole muuta kuin kolminaisuuden salaperäinen neuvosto, jossa, vaikka siinä onkin kolme persoonaa, on vain yksi tahto ratkaisemassa ja määräämässä ilman vastaväitteitä. Sitäpaitsi hän ei tarvitse neuvonantajia: hänen toimensa eivät johdu harkinnasta, sillä hänen viisautensa tietysti tietää, mikä on parasta. Hänen älynsä on aina valmiina, täynnä hyvyyden korkeimpia ja puhtaimpia aatteita; harkinta ja valinta, jotka meissä ovat kaksi eri asiaa, ovat hänessä yhtenä, ja hänen tekonsa purkautuvat hänen voimastaan esille hänen tahtonsa ensimmäisellä kosketuksella.
Nämä ovat metafyysillisiä mietiskelyjä; minun vaatimattomat mietteeni kulkevat toista uraa ja tyytyvät etsimään ja löytämään niitä ilmauksia, jotka hän on jättänyt luotuihinsa sekä luonnon silminnähtäviin ilmiöihin. Näihin salaisuuksiin tunkeutumisessa ei ole vaaraa, filosofiasta puuttuu sanctum sanctorum [kaikkein pyhin]. Maailma tehtiin luontokappalten asuttavaksi, mutta ihmisen tutkittavaksi ja katseltavaksi. Sen on järkemme velkaa Jumalalle, ja siinä suoritettavamme tunnustus siitä, ettemme ole luontokappaleita. Ilman tätä maailma on vielä niinkuin ei sitä olisikaan ollut, tai niinkuin se oli ennen kuudetta päivää, jolloin ei vielä ollut luotua olentoa käsittämässä ja sanomassa, että on maailma. Jumalan viisaus ei saa suurtakaan kunniaa niiden arki-ihmisten puolelta, jotka vain tuijottavat ympärilleen ja törkeän kömpelösti ihailevat hänen tekojaan; ne vain häntä korkeasti ylistävät, jotka ymmärtäväisesti pyrkien tutkimaan hänen tekojansa ja hartaasti syventymään hänen luomakuntaansa täyttävät velvollisuutta hurskaasti ja valistuneesti ihailla Jumalan tekoja.