Ja tämä on melkein ainoa kohta, jossa vähäpätöinen luotu olento voi yrittää osoittaa kiitollisuuttaan ja jollakin tavoin korvata Luojalleen, sillä jollei se, joka sanoo »Herra, Herra», tule taivaan valtakuntaan, vaan se, joka tekee taivaallisen Isän tahdon, niin täytyy totisesti tahtojemme olla samaa kuin tekomme, ja aikomustemme kelvata töiden sijasta. Muussa tapauksessa hurskaatkin toimemme tuottavat meille vain tuskaa, yksinpä haudassamme, ja parhaimmatkin yrityksemme saattavat meidät, ei toivomaan, vaan pelkäämään kuolleitten ylösnousemista.
Joka oliolla on vain yksi ensimmäinen syynsä ja neljä toisarvoista syytä. Toisilla ei ole alkuunpanijaa, kuten esimerkiksi Jumalalla; toiset ovat aineettomia, kuten enkelit; toisilla ei ole muotoa, kuten esimerkiksi ensimmäisellä aineella, mutta jokaisella oliolla, joko luodulla tai luomattomalla, on jokin lopullinen syy ja jokin nimenomainen päämäärä sekä olemuksellensa että toiminnallensa. Tätä lopullista syytä minä etsin luonnon ilmiöissä, ja siihen perustuu Jumalan kaitselmus. Vain hänen taitonsa ilmausta oli luoda niin kaunis rakenne kuin maailma ja sen olennot, mutta niiden moninaiset ja erilaiset toimintamuodot edeltäpäin pantuine päämäärineen ovat Jumalan viisauden aarrekammiosta kotoisin. Auringon ja kuun pimennyksen syissä, ominaisuuksissa ja vaikutuksissa on erinomaisia tutkimisen aiheita, mutta kun pyrimme syvemmälle miettiessämme, miksi hänen kaitselmuksensa on niin järjestänyt ja määrännyt niiden liikkeet tuossa äärettömässä kehässä, että ne sattuvat yhteen ja pimittävät toisiaan, on siinä vieläkin ihastuttavampaa tehtävää järjelle ja jumalallisempi filosofisen ajattelun esine.
Siitäpä syystä minusta joskus ja joissakin asioissa näyttää Galenuksen kirjassa De Usu Partium olevan yhtä paljon jumaluusoppia kuin Suarezin metafysiikassa. Jos Aristoteles olisi ollut yhtä tiedonhaluinen tämän asian kuin muiden tutkimisessa, ei hän olisi jättänyt jälkeensä niin epätäydellistä filosofiaa, vaan aivan täydellisen jumaluusopin.
Natura nihil agit frustra [luonto ei mitään tee turhaan] on ainoa kiistämätön selviö filosofiassa. Luonnossa ei ole mitään eriskummaista; ei mitään, joka olisi tarkoitettu täyttämään tyhjiä paikkoja ja tarpeettomia aloja. Epätäydellisimmissäkin luoduissa olennoissa ja sellaisissa, joita ei Noakin arkissa säilytetty, vaan joita on kaikkialla, missä auringon elähdyttävä voima vaikuttaa, koska niiden siemen ja elämänmahdollisuudet olivat luonnon helmaan kätkettyjä, näkyy Jumalan töiden viisaus. Siitä piiristä Salomo valitsi ihailunsa esineet. Mitäpä kaikkea onkaan järjen opittava mehiläisten, muurahaisten ja hämähäkkien viisaudesta? Kuinka viisas onkaan se käsi, joka on opettanut niille sellaista, mitä järki ei voi opettaa meille?
Kehittymättömämpi järki hämmästyy nähdessään sellaisia luonnon suurenmoisia töitä, kuin valaskaloja, norsuja, dromedaareja ja kameeleja. Nehän ovatkin, sen myönnän, luonnon jättiläisiä ja majesteetillisia teoksia. Mutta noissa pienissä koneissa on ihmeellisempää matematiikkaa, ja noiden pienten luonnonasukkaitten kehittyneisyys ilmaisee vielä selvemmin niiden luojan viisautta. Kukapa ei ihmettelisi Regiomontanuksen kärpästä enemmän kuin hänen kotkaansa tai enemmän noiden pienten hyönteisten ruumiissa toimivia kahta sielua kuin yhtä seetripuun rungossa?
En ole milloinkaan voinut tyytyä katselemaan noita yleisiä ihmeitä, jollaisia ovat meren vuoksi ja luode, Niilin tulvehtiminen ja kompassin neulan kääntyminen pohjoista kohti, vaan olen tavoittanut näiden veroisia ihmeitä luonnon tutummissa ja enemmän laiminlyödyissä ilmiöissä, joita kauemmaksi matkustamatta saatan tutkia oman itseni pienoismaailmassa. Meissä itsessämme ovat ne ihmeet, joita etsimme ulkopuolelta: koko Afrika ihmeellisine ilmiöineen on meissä; me juuri olemme sellainen luonnon uhkea ja vaiherikas kappale, että viisaasti työskentelevä tutkija meissä tapaa yhteen paikkaan koottuna sen, mitä toiset työläästi löytävät eri tahoilta ja äärettömän laajalta alalta.
Kahdesta kirjasta siis kokoan jumaluusoppini pääpiirteet: Jumalan kirjoittaman kirjan ohella on toinen hänen palvelijansa Luonnon kirjoittama, kaikille yhteinen ja julkinen käsikirjoitus, joka on kaikkien meidän nähtäväksemme levitetty. Ne, jotka eivät ole nähneet Jumalaa toisessa, ovat löytäneet hänet toisesta. Tämä jälkimäinen oli pakanain raamattu ja jumaluusopin väline. Auringon luonnollinen liike saattoi heidät ihailemaan Jumalaa enemmän kuin sen yliluonnollinen pysähdys ihmetytti Israelin lapsia, ja luonnon tavalliset ilmiöt herättivät heissä enemmän ihailua kuin kaikki Jumalan ihmeet jälkimäisissä. Varmasti pakanat paremmin ymmärsivät tavata ja lukea noita salaperäisiä kirjaimia kuin me kristityt, jotka välinpitämättömämmin tarkastelemme näitä tavallisia hieroglyyfejä emmekä viitsi koota jumalantietoa kedon kukista. Toisaalta en unohda Jumalaa niin että palvoisin luontoa. Tätä en oppineitten tavoin määrittele liikunnon ja levon alkuaiheeksi, vaan suoraksi ja säännölliseksi viivaksi, tarkoin määrätyksi ja jatkuvaksi suunnaksi, jota myöten Jumalan viisaus on määrännyt luotujen olentojensa elämän kulkemaan, kunkin erikoislaadun mukaan. Auringon luontona on tehdä kierroksensa joka päivä sen vuoksi, että Jumala on sen sille säätänyt, eikä se voi siitä poiketa muutoin kuin sen äänen voimasta, jolta se ensiksi sai liikuntonsa.
Tätä luonnon kulkua Jumala vain harvoin muuttaa tai keskeyttää. Hän on, kuten erinomainen taiteilija, niin suunnitellut työnsä, että juuri tuon teoksensa avulla, tarvitsematta mitään uutta luoda, voi toimeenpanna salatuimmatkin aikomuksensa. Niinpä hän sulostuttaa järviä metsillä, säilyttää arkissa luotujansa, vaikka hänen suunsa henkäys olisi riittänyt yhtä helposti ne uudelleen luomaan. Sillä Jumala on kuin taitava mittausopin tutkija, joka voisi helpommin ja yhdellä ainoalla harppinsa vedolla jakaa suoran viivan, ja joka kuitenkin mieluummin tekee sen ympyrän avulla tai monimutkaisemmalla tavalla, taiteensa sääntöjen ja ennakolta määrättyjen perusteitten mukaan.
Tästä säännöstänsä hän kuitenkin joskus poikkeaa osoittaakseen maailmalle etuoikeutensa, jottei järkemme ylpeydessään panisi kysymyksenalaiseksi hänen voimaansa ja päättelisi, ettei hän siihen kykene. Siten nimitän luonnon ilmiöitä Jumalan töiksi, sillä luontokin on vain Jumalan käsi ja välikappale. Siis Jumalan töiden omistaminen luonnon toimittamiksi on vain itse tekijän kunnian siirtämistä hänen työaseellensa. Jos näin voimme hyvällä syyllä tehdä, antakaamme silloin vasaramme kohottaa päätänsä ja kerskua rakentaneensa talomme ja ottakoon kynämme itsellensä kunnian kirjoituksemme laatimisesta.
Minusta Jumalan teoissa on yleensä nähtävissä kauneus, ja senvuoksi luomakunnan olioissa ei ole minkäänlaista epämuodostusta olemassa. En ymmärrä, minkä logiikan perusteella nimitämme rupisammakkoa, karhua tai norsua rumaksi. Niillähän on ne muodot ja rakenteet, jotka parhaiten ilmaisevat niiden sisällistä toimintaa, ja ne ovat läpäisseet Jumalan lopullisen tarkastuksen, joka näki, että kaikki, mitä hän oli tehnyt, oli hyvää ja siis hänen tahtonsa mukaista, ja joka ei muodottomuuksia suosi, vaan on järjestyksen ja kauneuden perustus. Ainoastaan n.s. luonnonoikuissa on epämuotoisuutta, vaikka niissäkin sentään on jonkinlaista kauneutta. Luonto rakentaa näet niin nerokkaasti epäsäännöllisetkin osat, että ne joskus käyvät huomattavammiksi kuin itse päärakennus.