En luule olevan ketään, joka vähemmän välittäisi omasta surkeudestaan kuin minä, eikä ketään, joka niin läheisesti välittäisi muiden onnettomuudesta. Voisin menettää toisen käteni vuodattamatta kyyneltäkään ja joutua luullakseni paljonkaan valittelematta vaikka teilatuksi. Kuitenkin voin mitä katkerimmin itkeä näytelmää katsellessani ja todellisesti heltyen ottaa vastaan noiden ammattiteeskentelijäin kuviteltua surua. Epäinhimillistä raakalaisuutta on lisätä onnettomuutta jo ennestään murheellisille tai koettaa suurentaa intohimoa ihmisissä, joiden luonne muutenkin on hillittömän kiihkoinen. Juuri se oli Jobin suurimman kärsimyksen aihe, ja hänen ystäviensä kierot syytökset tuottivat hänelle suurempaa tuskaa kuin paholaisen suoranaiset iskut. Eivät ainoastaan omat, vaan myöskin ystäviemme kyyneleet kuivaavat surujemme tulvaa, sillä kun sen vedet jakautuvat useampiin puroihin, juoksevat ne kaikki rauhallisemmin ja mahtuvat kapeampiin uomiin.
Rakkauden vallassa on siirtää intohimon kiihko toisen ihmisen rinnasta toiseen ja jakaa suru melkein olemattomiin, sillä tuskankin voi, kuten minkä hyvänsä suureen, jakaa niin pieniin osiin, että vaikka se ei vielä olisi jakautumaton, se ainakin on huomaamaton.
Kuitenkaan en ystävän seurassa tahdo jakaa, vaan suurentaa hänen surujansa, jotta ne omikseni ottaen voisin helpommin niistä puhella. Sillä omassa järjessäni ja olemuksessani voin hallita sitä, mihin en pysty oman itseni ulkopuolella enkä toisen ihmisen piirissä. Minusta on usein tuntunut siltä, että kertomukset ylevistä ystävyysliitoista eivät oikeastaan esitä todellisuutta, vaan ovat kuvitelmia siitä, mitä pitäisi olla. Mutta nyt en niissä näe muuta kuin pelkkiä mahdollisuuksia, niin että sellaisissa sankarillisissa esimerkeissä kuin Damonin ja Pythiaan, Akilleen ja Patrokloksen, ei ole mitään, jota en tavallaan voisi toteuttaa oman olentoni rajoitetussa piirissä.
Se, että joku antaisi henkensä ystävänsä puolesta, tuntuu oudolta arki-ihmisistä ja sellaisista, jotka rajoittuvat maailmalliseen periaatteeseen: rakkauden työt alkavat kotoa. Omasta puolestani en voisi muistaa suhdetta itseeni enkä sitä arvonantoa, jota olen velvollinen osoittamaan omalle luonnolleni, jos on kysymyksessä Jumalan, isänmaani tai ystävieni asia. Näitä kolmea lähinnä pidän itseni. Tunnustan, etten noudata sitä järjestystä, joka kouluissa sovitetaan tunteisiimme ja jonka mukaan tulee rakastaa vanhempiamme, lapsiamme, puolisoamme ja sitten ystäviämme. Sillä, lukuunottamatta uskonnon vaikutuksia, en tapaa itsessäni tuollaista välttämätöntä ja purkamatonta myötätuntoa omia veriheimolaisiani kohtaan. Toivon, etten silti riko neljättä käskyä vastaan, jos huomaankin rakastavani ystävää enemmän kuin lähimpiä omaisiani, vieläpä niitäkin, joilta olen elämäni alun saanut. Milloinkaan en ole vielä tuntenut todellista kiintymystä yhtä naista kohtaan, mutta ystävää olen rakastanut niinkuin hyvettä, omaa sieluani ja Jumalaa. Siitä voin luullakseni käsittää, kuinka Jumala rakastaa ihmistä, mitä autuutta on Jumalan rakkaudessa. Jättäen kaikki muut sikseen, on olemassa kolme mitä salaperäisintä yhdistystä: 1. kaksi luontoa yhdessä henkilössä; 2. kolme henkilöä yhdessä luonnossa; 3. yksi sielu kahdessa ruumiissa. Sillä vaikka ne ovatkin todella erikseen olemassa, ovat ne niin yhdistyneet, että näyttävät vain yhdeltä ja ovat pikemmin kaksoisolento kuin kaksi eri sielua.
Todellisessa rakkaudessa on ihmeitä: se on oikea kokoelma arvoituksia ja salaisuuksia, jolloin kaksi liittyy niin yhdeksi, että kummastakin tulee kaksi. Minä rakastan ystävääni enemmän kuin itseäni enkä mielestäni kuitenkaan riittävästi; jonkun kuukauden perästä saa lisääntynyt rakkauteni minut ajattelemaan, etten ole häntä lainkaan rakastanut. Ollessani poissa hänen luotansa olen kuin kuollut, kunnes taas palaan hänen luoksensa; ollessani hänen luonansa en ole tyytyväinen, vaan tahtoisin olla vieläkin lähempänä häntä. Yhdistetyt sielut eivät tyydy syleilyihin, vaan tahtovat olla toinen toisensa. Mutta kun se on mahdotonta, ovat heidän kaipuunsa rajattomat ja jatkuvat ilman tyydytyksen mahdollisuutta.
Toisena kiusana rakkaudessa on se, että kun todella rakastamme jotakuta kuin omaa itseämme, emme voi muistaa hänen katsantoaan, vaan unohdamme kasvojen piirteetkin. Eikä sitä ole ihmeteltävä, sillä hän on kuin oma itsemme ja rakkautemme näyttää hänet itsemme kaltaisena. Tällainen ylevä tunne ei esiinny alhaisissa ja tavallisissa ihmisissä, vaan sellaisissa, jotka ovat erikoisesti huomattavia hyveistänsä. Se, joka voi rakastaa ystäväänsä näin ylevän hellästi, kykenee myös täydellisesti rakastamaan kaikkia.
Jos voimme johtaa tunteemme ruumiillisuuden ulkopuolelle ja luomme katseemme sieluun, silloin olemme tavanneet sen, johon ei ainoastaan ystävyys, vaan myös rakkaus todella saa kohdistua. Ja suurin onni, mitä sielulle voimme lahjoittaa, on se, mihin kaikki lopullisen autuutemme panemme, nimittäin pelastus. Sitä emme tosin kykene omin voimin toimittamaan, mutta sen saantia voimme edistää rakkaudellamme ja hurskailla rukouksillamme. En voi tyytyä rukoilemaan vain itseni puolesta, liittämättä luetteloa ystävistäni, enkä voi pyytää onnea, johon en sosiaalisen taipumukseni vuoksi kaipaisi naapuriani osalliseksi. En milloinkaan, keskellä iloanikaan, voi kuunnella hautauskelloja, tuntematta tarvetta rukoilla ja toivottaa kaikkea hyvää poistuvalle sielulle. En voi lähteä hoitamaan potilaani ruumista unohtamatta ammattiani niin, että rukoilen Jumalaa hänen sielunsa puolesta. Enkä voi nähdä kenenkään rukoilevan kohottamatta rukouksia hänen puolestansa, sen sijaan että häntä matkisin, vaikka hän ehkä ei merkitsisi minulle enempää kuin tavallinen tuntematon. Ja jos Jumala on suvainnut kallistaa korvansa rukouksilleni, on varmastikin monta onnellista, jotka eivät milloinkaan ole minua nähneet, mutta saaneet siunausta minun tuntemattomista harrastuksistani. Rukoileminen vihollisten puolesta — heidän pelastuksensa hyväksi — ei ole liian ankara ohje, vaan kuuluu uskontomme jokapäiväiseen harjoittamiseen. En voi uskoa erään italialaisen sanoja, että pahat toivotuksemme ja lemmettömät ajatuksemme eivät ulotu tätä elämää kauemmaksi, vaan sensijaan juuri paholainen samoin kuin helvetin kaikki pahat voimat toivovat onnettomuuttamme tulevaisessa maailmassa.
Varhaisempina vuosinani ja maltittoman tunteeni mukaan oli sellainen periaate, ettei saa tehdä kellekään pahaa eikä liioin itse suvaita vääryyttä, jo riittävä siveellisyyden mitta. Mutta kypsyneemmällä iällä ja saavutettuani kristillistä kokemusta olen alkanut vaatia enemmän. Voin väittää, ettei ole mitään sellaista kuin vääryyden kokeminen, ja jos onkin, ei ole mitään sellaista vääryyttä kuin kosto eikä sellaista kostoa kuin vääryyden halveksiminen; että toisen vihaaminen on oman itsensä vahingoittamista ja todellisen rakkauden osoittaminen oman itsensä syrjäyttämistä. Olisin kohtuuton omaatuntoani vastaan, jos sanoisin olevani kenenkään kanssa niin riidassa kuin itseni kanssa. Huomaan olevan tässä ihmisolennossani monta erilaista kappaletta; ihmisluonto on täynnä ristiriitaisia tunteita.
Minä olen kaiketi samanlainen kuin koko maailma, jossa sittenkin vilisee eri olentoja ja kussakin niistä toinen ristiriitojen maailma. Meillä on yksityiset kotivihamiehemme sisässämme, julkiset ja vihamielisemmät vastustajamme ovat ulkopuolella. Paholainen, joka vain kiusasi Paavalia, hyökkää ehkä tuimasti minun kimppuuni. Vaikka minut hukka perisi, niin sisälläni riehuu Lepanton taistelun veroinen kamppailu, intohimo järkeä vastaan, järki uskoa vastaan, usko paholaista vastaan ja omatuntoni kaikkea vastaan. Minussa on toinen ihminen, joka vihaa, moittii, käskee ja ahdistaa minua. Eikä omatuntoni ole niin kivestä, että se kestäisi ankarampien hyökkäysten iskuja, eikä toisaalta niin pehmeä ja vahasta tehty, että siihen jäisi merkki jokaisesta pikku synnistä tai heikkoudesta.
Minulla on sellainen omituinen usko, että on aivan yhtä helppo saada anteeksi muutamia syntejä kuin tehdä, toisia. Sillä perisyntini katson pestyksi pois kasteessa todelliset rikkomukseni, tehdessäni tiliä Jumalan kanssa, lasken vain viimeisestä katumuksestani ja sakramentin yhteydessä saamastani yleisestä synninpäästöstä enkä siis kauhistu nuoruuteni syntejä ja hullutuksia. Kiitän Jumalan hyvyyttä siitä, ettei minulla ole sellaisia syntejä, joilta puuttuu nimi; en ole mitään erikoista rikkomuksiltani; hairahdukseni ovat kulkutaudin luontoisia, johtuen kaikki yhteisestä turmeluksestamme. Sillä onhan eräitä ruumiinlaatuja, jotka yhdyttyään turmeltuneeseen mieleen hautovat ja purkavat esille niin outoja riettauksia, ettei niillä uutuutensa ja kauheutensa takia ole edes nimeä. Sellainen oli esimerkiksi se hekumoitsija, joka rakastui kuvapatsaaseen, ja Neero luonnottomissa irstailuissaan. Sillä samoin kuin taivaat alinomaa näyttävät uusia ja ennestään tuntemattomia tähtiä ja maa tuottaa kasveja ja eläimiä, samoin ihmistenkin mieli on täynnä uusia ilkeyksiä ja paheita.