Järkeni jäykkyys ja taipumusteni arkipäiväisyys ei ole koskaan yllyttänyt kekseliäisyyttäni tai taivuttanut tunteitani mihinkään tuollaiseen, mutta kuitenkin ovat tavalliset, jokapäiväiset heikkouteni, jotka niin välttämättä näyttävät kuuluvan minuun ja olevan varsinaista luontoani, niin masentaneet minut ja niin supistaneet oman arvoni tuntoa, joka minussa muutoin olisi itseäni kohtaan, että omasta mielestäni pakostakin olen kelvottomimpia kuolevaisia. Jumaluusoppineet sanovat, että katumukseen kuuluu surunpuuska; minun katumukseeni kuuluu suuttumusta, vihaa, surua, vimmaa, toisillensa vastakkaisia intohimoja, jotka eivät näytä sopivan tähän asiaan enempää kuin varsinaiseen luonteeseenikaan. Siinä emme laiminlyö rakkautta itseämme kohtaan, jos olemmekin taistelussa paheita vastaan tai vihaamme sitä itsemme osaa, joka vastustaa rakkauden perustusta, Jumalaa, vaan silloin ainoastaan jäljittelemme isoa itseämme, maailmaa, jonka erilaiset myötätunnon ja vastenmielisyyden ilmaukset kuitenkin tarkoittavat yhteistä parasta ja edistävät yleistä sopusointua, pitäen kurissa kapinallisia voimia, koska nämä hallitsemaan päästyään saattaisivat tuhota kaikki.
Kiitän Jumalaa siitä, että niiden miljoonien vikojen joukossa, jotka olen perinyt Aatamilta, olen pelastunut saamasta erästä, joka lisäksi on rakkauden perivihollinen ja ensimmäinen kaikista synneistä, ei ainoastaan ihmisissä, vaan myös paholaisessa: tarkoitan ylpeyttä. Olen välttänyt sitä asemastani huolimatta, jossa tuskin voi olla sitä ilman. Ne pikku saavutukset ja luulotellut ansiot, jotka lisäävät muiden ihmisten oman arvon tuntoa, eivät lainkaan pöyhistä minun höyheniäni. Olen nähnyt kielimiehen rehentelevän yhdestä ainoasta Horatiuksen rivistä ja ylpeilevän enemmän yhden ainoan oodin selittämisestä kuin tekijä ehkä koko teoksen sepittämisestä.
Omasta puolestani osaan, lukuunottamatta erinäisiä paikallisia murteita, kokonaista kuutta kieltä, mutta siitä huolimatta en ajattele itsestäni sen suurempia kuin esi-isämme ennen Baabelin kielten sekoitusta, jolloin oli vain yksi kieli maailmassa eikä kellään ollut tilaisuutta ylvästellä kielimiehenä tai kriitikkona. Lisäksi olen nähnyt useita maita, tutustunut niiden luontoon, oloihin ja kaupunkeihin, vieläpä tutkinut niiden lainsäädäntöä ja hallintoa. Mutta silti ei kaikki tämä voi saada jäykkää mieltäni sellaisiin käsityksiin itsestäni, kuin olen huomannut monien nokkelain isottelijain heikkoudeksi, vaikka eivät ole milloinkaan saaneet kurkistaa oman pesänsä ulkopuolelle. Minä tunnen näköpiirimme kaikkien tähtisikermien nimet, ja vähän muutakin niistä, mutta olen tavannut lörpöttelevän merimiehen, joka tunsi vain kompassinpiirut ja Pohjantähden ja kuitenkin vaiensi minut puheillaan, ollen olevinaan minua suunnattomasti etevämpi. Minä tunnen useimmat kotimaani kasvit ja samaten naapurimaidenkin enkä kuitenkaan tiedä mielestäni niin paljon kuin silloin, kun tunsin niitä vain satasen ja tuskin olin käynyt kauempana kasveja keräämässä kuin lähimmässä esikaupungissa.
Totisesti onkin niin, että kyvykkäät ja ne, joiden päässä ei ole vain kourallinen tietoa, eivät mielestänsä tiedä mitään, ennenkuin tietävät kaikki. Mutta kun tämä on mahdotonta, jäävät he Sokrateen kannalle, sanoen tietävänsä vain sen, etteivät mitään tiedä. Enpä luule, että Homeros kiusasi mieltänsä tuumimalla kalamiesten arvoitusta tai että Aristoteles, joka ymmärsi tiedon epävarmuuden ja niin usein tunnusti ihmisen järjen liian heikoksi ymmärtämään luonnon ilmiöitä, milloinkaan oli vähällä hukuttaa itsensä koettaessaan selvittää Euripos-salmen virtauksia. Se, mitä tänään opimme, saattaa jo huomenna paremman arvostelumme edessä olla mitätöntä. Ja niinhän Aristoteles opettaa meille, mitä Plato oli hänelle opettanut, nimittäin itsensä kumoamista. Olen tutkinut kaikkea, enkä kuitenkaan voi tyytyä mihinkään, sillä jos ensimmäisten opintojemme ja nuoruusvuosiemme harrastusten mukaan saattaisimmekin luulla olevamme joko peripateetikkoja, stoalaisia tai akateemikkoja, näyttävät minusta viisaimmat miehet ainakin lopuksi olevan järjestään skeptikkoja, epäilijöitä, ja esiintyvät kaksinaamaisina kuin Janus tiedon tantereella.
Siitä syystä minulla on ensiksikin yleinen, tunnustettu filosofia, jonka opin koulussa, ja siitä keskustelen ja sillä tyydytän muiden järkeä, ja toiseksi itseäni varten omintakeisempi, kokemukseen perustuva järjestelmä, jolla tyydytän omaa järkeäni. Salomo, joka valitti tietämättömyyttään tiedon huipuilla ollessaan, ei ainoastaan ole masentanut minua omissa luuloissani, vaan laimentanut pyrintöjänikin. Vielä on eräs ajatus, joka joskus on saanut minut panemaan kirjani kiinni ja sanomaan itselleni, että on turhaa hukata aikaa tiedon umpimähkäiseen haalimiseen: parempihan olisi odottaa vähän aikaa, kunnes saamme vaistomaisesti ja välittömästi havaita sen, mitä nyt yritämme vaivalla ja tutkimisella saavuttaa. Parempihan on istua alallaan häveliäässä tietämättömyydessään ja tyytyä oman järkemme alkuperäiseen siunaukseen kuin hankkia epävarmaa tietoa tästä elämästä hikoillen ja tuskitellen, koska kuolema kuitenkin antaa selvyyden joka hupsullekin ilmaiseksi, — koska se itsestään kuuluu kirkastukseemme.
En ole vielä ollut avioliitossa ja yhdyn niihin, jotka eivät nai kahta kertaa. Silti en tarkoita, etten hyväksyisi toista avioliittoa, niinkuin en myöskään joka tapauksessa kieltäisi moniavioisuuttakaan, joka joinakin aikoina ja ottaen huomioon eri sukupuolten epätasaisen lukumäärän saattaisi olla välttämätönkin. Koko maailma luotiin miestä varten, mutta kahdestoista osa miehestä naista varten; mies on itsessään koko maailma ja Jumalan henkäys; nainen on miehen kylkiluu ja koukero kappale. Olisin tyytyväinen, jos ihmissuku lisääntyisi kuin metsä ilman yhtymystä, — jos maailma pysyisi pystyssä ilman tuota alhaista ja joutavaa liityntää, sillä se on hupsuinta, mitä viisas mies eläissään voi tehdä, eikä ole mitään muuta, joka niin nolaisi hänen jälleen raitistunutta mielikuvitustaan, kun hän muistelee, mihin eriskummaiseen ja arvottomaan hullutukseen on tuossa teossa langennut.
Tätä en puhu ennakkoluulon vallassa enkä nurjamielisyydestä kauniimpaa sukupuolta kohtaan, sillä luonnostani rakastan kaikkea kaunista. Voin kokonaisen päivän ihastuneena katsella kaunista maalausta, vaikka se esittäisi vain hevosta. Mutta luonteeni mukaista on mieluisampana harrastaa kaikkea sopusointua. Ja onhan kauneudessakin sopusointua ja Kupidon hiljaisissa sävelissä enemmän suloa kuin soittokoneen äänessä. Sillä musiikkia on kaikessa, missä on sopusointua, järjestystä ja suhteellisuutta, ja sikäli voimme tunnustaa olevan myös maailmankaikkeuden musiikkia. Sillä nuo hyvin järjestetyt liikkeet ja säännölliset askeleet, vaikka eivät annakaan korvassa kuuluvaa ääntä, tarjoavat ymmärryksen havaittavaksi mitä sopusointuisimman säveleen. Tasasuhtaisesti kehittynyt luonne iloitsee kaikesta sopusoinnusta. Ja se saa minut suuresti epäilemään, ovatko ne lainkaan päänsä puolesta eheärakenteisia, jotka vastustavat kaikkea kirkkomusiikkia.
Omasta puolestani kannatan sitä, enkä ainoastaan kuuliaisena kirkon jäsenenä, vaan tuntien sitä erikoisesti kaipaavani. Sillä yksinpä rahvaanomainen kapakkamusiikkikin, joka ilahduttaa toista ja kiukuttaa toista, saattaa minun mieleni hartaaksi ja kohottaa sen ajattelemaan ensimmäistä säveltäjää. Siinä on jotakin jumalallista, enemmän kuin korva käsittää. Siihen sisältyy hieroglyfimäinen ja verhottu opetus koko maailmasta ja kaikista luoduista, korvalle sellainen sävel, jota koko maailma, oikein käsitettynä, tarjoisi ymmärrykselle. Lyhyesti sanottuna se on aistittava ilmaus siitä sopusoinnusta, jonka Jumalan korva henkisessä merkityksessä kuulee.
En tahdo sanoa, niinkuin Plato, että sielu on sopusointu, vaan sopusointuinen ja lähimmin tuntee myötätuntoa säveliin. Siitä syystä muutamat, joiden ruumiinlaatu on vireessä heidän sielullisten taipumuksiensa mukaan, ovat synnynnäisiä runoilijoita, vaikka kaikkikin ovat luonnostaan taipuvia rytmiin. Se johti Tacituksen historiansa ensi riveillä käyttämään runomittaa, ja Cicero, viheliäisin kaikista runoilijoista, vaikka tekeytyy runoilijaksi, aloittaa esityksensä erinomaisella heksametrillä.
Minulle ovat aivan outoja ammattiini muutoin kuuluvat alhaiset ja epäkristilliset toivomukset. Minä en salaa toivo ruton puhkeamista enkä iloitse nälänhädän tullessa tai kurkistele ennustuksiin ja almanakkoihin, haluten nähdä pahoja merkkejä, onnettomia tähtien asentoja ja pimennyksiä, enkä liioin iloitse siitä, että keväisin on niin epäterveellistä ja talvet ovat niin epäsuotuisia. Minun rukoukseni käyvät samaan suuntaan kuin maanviljelijäin ja toivoisin kaikkien asioiden tapahtuvan oikealla ajallaan, niin etteivät ihmiset enempää kuin vuodenajat joutuisi suunniltaan. Toisinaan on potilaani tauti suorastaan sairautta minulle itselleni. Mieluummin haluan parantaa hänen vammojansa kuin saada välttämättömiä tarpeitani. Jollen saa hänelle mitään hyvää tehdyksi, niin en voi oikein kunniallisesti maksua ottaa, vaikka myönnänkin, että palkkio suoritetaan hyvää tarkoittavien yrityksiemme korvaukseksi.