Sitten Lancelot herra taisteli kahdeksaakolmatta ritaria vastaan ja voitti heidät jokaisen, ja silloin Pohjois-Walesin ritarit eivät tahtoneet enää tjostata, ja palkinto annettiin Bagdemagus kuninkaalle.
Niin kumpikin joukko meni paikoilleen, ja Lancelot herra ratsasti Bagdemagus kuninkaan kera tämän linnaan, jossa kuningas ja hänen tyttärensä häntä ylenpalttisesti kestitsivät ja antoivat hänelle kalliita lahjoja.
Seuraavana aamuna Lancelot herra otti jäähyväiset ja sanoi kuninkaalle, että hän tahtoi mennä hakemaan veljeänsä Lionel herraa, joka oli lähtenyt hänen luotaan, silloin kun hän nukkui omenapuun alla. Niin hän otti ratsunsa ja jätti heidät kaikki Jumalan haltuun. Ja kuninkaan tyttärelle hän virkkoi:
"Jos milloinkaan tarvitsette minun palvelustani, niin pyydän että minulle vain annatte tiedon, enkä minä ole pettävä teitä, niin totta kuin olen rehellinen ritari."
Niin Lancelot herra lähti, ja sattumalta hän tuli samaan metsään, jossa hänet oli nukkuessaan otettu kiinni. Ja keskellä valtatietä hän kohtasi neidin, joka ratsasti valkoisella hevosella, ja he tervehtivät kumpikin toisiansa.
"Jalo neiti", Lancelot herra virkkoi, "tiedättekö, onko näillä tienoin mitään seikkailuja saatavissa?"
"Herra ritari", neiti sanoi, "tässä on aivan lähellä seikkailuja saatavissa, jos vain uskallatte niihin antautua."
"Kuinka minä en uskaltaisi antautua seikkailuihin", Lancelot virkkoi, "sillä juuri niiden tähden olen tullut tänne."
"Vai niin", neiti virkkoi, "sinä näytät tosiaankin oivalta ritarilta, ja jos sinä uskallat mitellä voimiasi kunnon ritarin kera, niin minä vien sinut sinne, missä kohtaat parhaimman ja mahtavimman mitä koskaan olet tavannut, jos sinä sanot minulle nimesi ja mikä ritari olet."
"Sanomaan sinulle nimeni olen heti valmis, totisesti se on Järven herra Lancelot."