"Lupaa minulle tämä, taikka sinä olet kuoleva", Tristram virkkoi.
"Voi", sanoi Palamides, "minä olen iäksi häväisty!" Mutta hän vannoi tekevänsä niinkuin Tristram käski, ja kiukuissaan hän hakkasi varuksensa palasiksi ja heitti ne luotaan.
Sitten Tristram ratsasti salaa takaportille, jossa Kaunis Iseult oli odottamassa, ja siellä hänet otettiin hyvin vastaan, ja Kaunis Iseult kiitti Jumalaa hänen menestyksestänsä.
Pian kuningas ja kuningatarkin saivat tietää, että Tramtrist se Palamides herran oli tantereeseen paiskannut, ja silloin häntä pidettiin vielä suuremmassa arvossa kuin ennen.
Lohjennut miekka.
Sillä tapaa Tristram herra viipyi Irlannissa ison aikaa, ja hyvin häntä kuningas ja kuningatar ja Kaunis Iseult pitivät rakkaana. Mutta eräänä päivänä, hänen poissa ollessaan tapahtui, että kuningatar ja Iseult menivät hänen huoneeseensa, ja siellä kuningatar näki hänen miekkansa, joka oli heitettynä vuoteelle. Kuningatar veti miekan tupesta ja katseli sitä, ja sekä hänen että Iseultin mielestä se oli ylen kaunis. Mutta puolentoista jalan päässä kärjestä oli iso pala lohjennut terästä.
Kun kuningatar huomasi tuon kolon miekassa, niin hän muisti sitä miekan kappaletta, joka oli löytynyt hänen veljensä Marhaus herran aivoista.
"Voi", hän huusi tyttärelleen, "hän se on, se petturi ritari, joka surmasi minun veljeni, sinun enosi."
Iseult oli aivan joutua suunniltaan, kun hän sen kuuli, sillä hän rakasti Tristram herraa ylen paljon ja hyvin hän tunsi äitinsä, kuningattaren, julmuuden.
Kuningatar meni äkkiä omaan kamariinsa ja otti arkustaan sen miekan kappaleen, joka oli löytynyt Marhaus herran päästä, ja juoksi tuo rautakappale kädessään vuoteella olevan miekan luo. Ja kun hän pisti sen puuttuvan palasen miekan terään, niin oli aivan kuin olisi se siitä juuri lohjennut.