Määräpäivänä Tristram herra palasi sinne metsävartijan asuntoon, jonne Kehidius herra oli jätetty paranemaan haavoistansa, ja he ratsastivat laivalle, jossa Bragwaine neiti ja Gouvernail olivat odottamassa, ja niin he kaikki yhdessä purjehtivat Cornwalliin.
Iseult kuningatar iloitsi enemmän kuin kieli saattaa kertoa, kun hän taas sai nähdä Tristram herran, mutta Tristram ei voinut jäädä Tintagelin linnaan, sillä Mark kuningas vihasi häntä yhä ja olisi surmannut hänet, jos vain olisi voinut. Niin Tristram herra otti ratsunsa ja varuksensa ja ratsasti metsään, ja siellä hän vietti monta päivää yksinäisyydessä ja katkerassa surussa. Eikä yksikään tietänyt minne hän oli joutunut. Muuan hovineiti meni häntä etsimään, mutta ei mikään, mitä hän sanoi tai teki, voinut lohduttaa Tristram herraa, eikä Tristram herra tahtonut syödäkään mitään ruokaa eikä juoda, kun hovineiti sitä hänelle toi. Silloin tapahtui että Tristram herra kuljeskellessaan tuli lähelle sitä samaa linnaa, jossa hän ja Palamides herra olivat taistelleet, silloin kun Kaunis Iseult eroitti heidät. Ja neiti meni linnan rouvan luokse ja kertoi hänelle Tristram herran onnettomuudesta.
"Voi", lady sanoi, "missä sitten on minun herrani Tristram?"
"Tässä aivan teidän linnanne vieressä", sanoi neiti.
"Hyvään aikaanpa hän tulikin", lady sanoi, "hänen pitää saada ruokaa ja juomaa parasta mitä on, ja minulla on hänen harppunsa, jolla hän opetti minua soittamaan — sillä hyvässä harpunsoitossa hän vie voiton kaikista muista."
Ja niin tuo lady ja neiti veivät Tristramille ruokaa ja juomaa, mutta hän söi vain vähän. Hän ajoi pois ratsunsa luotansa ja riisui yltään varuksensa ja vaelsi metsän jylhimpiin osiin. Toisinaan hän katkoi puita ja oksia, ja toisina aikoina taas, kun hän sai käsiinsä sen harpun, jonka lady oli hänelle lähettänyt, niin silloin hän usein soitti sitä ja itki. Ja toisinaan kun Tristram herra harhaili metsässä, eikä linnan lady tietänyt, missä hän oli, niin lady istui soittamaan harppua; silloin Tristram usein tuli sitä kuuntelemaan ja toisinaan hän saattoi soittaa itsekin.
Sellaista kesti monta kuukautta, mutta lopulta Tristram herra lähti tiehensä, eikä linnan lady tietänyt, minne hän oli joutunut.
Nyt alkoi vaikea aika Tristram herra raukalle. Hän murehti niin syvästi ja niin kauan tuossa autiossa ja kolkossa metsässä, että hänen muistinsa vallan katosi ja hän unhoitti kaikki ritarilliset asiat. Hänen vaatteensa putoilivat repaleina hänen päältään ja hän kävi laihaksi ja kuivaksi: ja niin hän joutui paimenten ja lampurien seuraan, ja joka päivä he antoivat hänelle ruokaa ja juomaa, ja he keritsivät häntä lammassaksilla ja kohtelivat häntä kuin hullua.
Mutta vaikka hän oli menettänyt kaiken muistinsa, niin hän oli sentään vahva ruumiiltaan ja rohkea mieleltään. Kerrankin kun hänen ystäviään paimenia ahdisti Dagonet herra, Arthur kuninkaan hovinarri, ja kaksi asemiestä, niin Tristram herra riensi paimenten avuksi, voitti Dagonetin, surmasi toisen asemiehen ja ajoi toisen pakoon.
Sillä välin hänen ilkeä serkkunsa Andred herra levitteli kaikkialle sitä huhua, että Tristram oli kuollut. Hän sai erään ladyn kertomaan Mark kuninkaan hovissa sen valheellisen jutun, että hän oli Tristram herran luona silloin kun tämä kuoli, ja että hän oli haudannut hänet erään lähteen lähelle ja että Tristram herra oli kuollessaan pyytänyt, että Mark kuningas tekisi hänen serkkunsa Andred herran Lyonessen maan kuninkaaksi, jonka maan hallitsija Tristram herra oli. Kaiken tämän Andred herra teki sen vuoksi, että hän tahtoi saada Tristram herran maat haltuunsa.