Pojat (paljastavat päänsä arasti). Me olisimme vieneet sen joulukuuseksemme, — isälle, äidille, siskoillemme.
Enkeli, No miksi et anna heille kuustasi, pikku haltija? — Sinähän olet aina ollut niin hyvä.
Kuusenhaltija. Kuinka voisin luopua siitä, kun se on minulle niin rakas, — niin rakas!
Enkeli. Tiedän sen. Mutta kuulehan! Jumala itsekin antoi ainoan poikansa lahjaksi ihmisille, vaikka se oli hänelle niin rakas! — — niin rakas! — Sentähden viettävät ihmiset joulua suurena muistojuhlana, asettaen vihreän, valaistun kuusen Jumalan antaman kalliin lahjan vertauskuvaksi.
Kuusenhaltija. Kylläpä ne ihmiset ovat itsekkäitä — ensin ne saavat suuren lahjan Jumalalta, ja sitten vielä tahtovat viedä minun armaisen kuuseni. — E-ei! Ottakoot petäjän, tuolla Köpin kankaalla kasvaa niitä vaikka kuinka paljon!
Pojat. Ei, ei! Me tahtoisimme kuusen.
Enkeli (ottaa poikia kädestä kiinni). Katsokaa, lapsukaiset, uhraus on vaikea jokaiselle, joka kalleimmastaan joutuu sen tekemään. Ymmärrättehän siis, kuinka raskasta Kuusenhaltijallekin on luopua lemmikistään, suojatistaan. Mutta jos te, pienet ihmisalut, lupaatte elämässänne auliisti antautua uhrauksiin, jos te lupaatte toisten, tarvitsevien hyväksi luopua sellaisestakin, joka on teille niin rakas, niin rakas, että aina juuri itse tahtoisitte sen pitää, niin saatte tämän komean kuusen.
Pojat. Oi, kyllä me lupaamme!
Enkeli. Teidän tulee myöskin pitää lupauksenne; silloin joulun merkitys on pyhitetty sydämissänne!
Pojat. Kyllä me tahdomme pitää sen!