Matti (ankarasti). Anna pois kirveeni! Kuuletko, — ellet tahdo että yövymme ja eksymme tänne pimeään korpeen.
Kuusenhaltija. No juoskaa sukkelaan kotiinne. Ei teitä täällä kukaan kaipaa! Mutta kuustani en anna.
Pojat (yht'aikaa). Hyvä, rakas Kuusenhaltija, elä nyt ole noin paha .-! Emme löydä koko metsästä toista näin kaunista kuusta.
Kuusenhaltija. Sen kyllä uskon. Mutta tätä en anna — en, en, en! (Pui nyrkkiä pojille. Silloin alkaa kuulua vienoa laulua metsästä, ensin hiljempaa, sitten kovemmin):
Oi pyhä on jouluilta, niin armas ja ihana! Soi sävelet taivahilta ja maassa on rauhoa — On hyvyyttä sydämissä ja rakkautta rinnoissa, kun taivahan puhdas lapsi käy ihmisten majoissa! —
Kuusenhaltija (riemuiten). Enkelit laulavat! Vieläkö sanotte, ettei metsässä ole juhlallisempaa!
Pojat (ihmeissään). Voi kuinka kaunista! Oikeinko enkelit?
Enkeli (ilmestyy puiden välistä). Luulin kuulleeni täältä kiivaita ääniä. Lapsi-kullatko riitelevät?
Kuusenhaltija (nöyrästi), Nehän ne tahtovat viedä kuuseni, — katkaista, kaataa, sydämettömät, — kauniin puuni!
(Itkee.)