Matti, Mutta nyt täytyy kaataa kuusi. Kohta on pimeä käsissä.
(Iskee kerran kuusta).
Kuusenhaltija (sieppaa kirveen hänen kädestään). Poika! Vai sinä kaataisit minun kuuseni? Häpeä toki!
Matti. Vai häpeä. — Mehän viemme sen joulukuuseksemme. Ja se on suuri kunnia sinulle, herra Korven poika.
Kuusenhaltija. Mihin viette? Ettekö luule sillä olevan joulua täällä metsässäkin?
Mikko. Kylläpä täällä taitaa olla ikävä joulu — pimeässä ja pakkasessa, hui!
Matti. Mutta meillä kotona on valoa ja lämmintä, on iloa ja riemua kattoon asti! Ja kuusen me koristamme, niin että se loistaa kuin taivaan tähti!
Kuusenhaltija. Joutavia! Minä vain en anna katkaista rakasta kuustani, en vaikka! Pienestä pitäen olen sitä hoitanut ja suojellut, kesät ja talvet rakkaudella vaalinut. Lumitaakasta olon sen hennot oksat vapauttanut ja kuivina kesinä kantanut vettä juuriensa kostukkeeksi tuolta alhaalta Urpus-noron lähteestä. Kuivat oksat olen siitä karsinut ja aina, aina sen hyväksi elänyt.
Mikko. Mutta sittenkään et saa sitä niin komeaksi, kuin me sen laitamme jouluiltana. Siihen pannaan tuhat tähteä, sata kynttilää ja paljon muuta kaunista ja hyvää. Tule vaikka katsomaan!
Kuusenhaltija. Ei kiitoksia! Juhlallisempaa on sittenkin täällä metsässä — (viittaa ylöspäin). Täällä on tähtiä ja kynttilöitä — miljoonittain!