"Otatko sinä korven kuningas yhdenkin lehmän?" kysyi Liisa.
"Otan, otan minä yhdenkin lehmän, jos vain kadehdit muiden monia lehmiä ja piekset eläimiä vihoissasi", uhkasi karhu.
"Älkäät suinkaan meidän lehmää ottako", rukoili Liisa. "En minä kadehdi muiden lehmiä, enkä piekse mitään eläimiä."
"Kyllä tiedän sanomattasikin", sanoi karhu. "Senpä vuoksi minäkin kesänä teidän lehmän kelloa soittelin huvikseni ja kiirehdin sitä sitten mökillenne lypsettäväksi."
"Kiitoksia paljon siitä hyvästä", sanoi Liisa. "Jos voisitte vielä lisäksi antaa meille turkin."
Karhu mietti vähän aikaa ja murisi:
"Ei meillä eläimillä, ei minulla korven kuninkaallakaan ole monia vaatteita, niinkuin teillä ihmisillä, joilla toisilla on liika paljon ja toisilla liika vähän. Minulla ei ole muuta neuvoa, kuin että tulette tänne meidän kesken nukkumaan, jos on kylmä. Jos taas nälkä tulee, niin imekää kämmentänne, kunnes maat sulavat. Niin minäkin teen."
"Kiitos ystävällisestä tarjouksesta", sanoi Liisa, "mutta äidin luona me mieluummin ollaan, vaikkei aina lämminkään olisi. Hyvästi korven kuningas."
"Mym mym", myrisi karhu ja painautui nukkumaan.
Liisa ja Ville palasivat kiireesti mökillensä, jossa ensimäisenä riensivät navettaan lehmää, lampaita ja kanoja ruokkimaan ja hoitamaan.