"Ohoh, ukko rukka", säälivät lapset "mikä sinua vaivaa, ja kuinka olet tänne joutunut?"
Lapset huomattuaan näkyi ukon naamassa kesken tuskia lempeä hymy. Hän kysyi:
"Ettekö, lapsukaiset, minua tunne? Olenhan joulu-ukko, vaikkakin nyt näin kurjassa tilassa."
"Vai joulu-ukko", ihmettelivät lapset "olemme kyllä kuulleet sinusta puhuttavan, vaikka et koskaan ole meillä käynyt. Mutta astu tupaan lepäämään. Varmaan on joku sinulle pahaa tehnyt."
Näin puhellen tarttuivat Jussi ja Pekka joulu-ukon käsivarsiin ja taluttivat hänet hellävaraa tupaan. Kaisa-Liisa oli sillaikaa juossut edeltä vuodetta pöyhistelemään. Noutipa vielä puhtaan raidinkin aitasta. Läähättäen vaipui ukko olkivuoteelle. Kaisa-Liisa toi kylmää vettä kaivosta ja pesi hänen kasvonsa.
"Etkö ole nälissäsi, ukko rukka?" kysyi hän. "Olemme kyllä jo syöneet puuropadan tyhjiin, mutta voisinhan tehdä sinulle mustikkapöperöä."
Yks kaks hän jo siitä valmistikin ukolle niin herkullisen mustikkapöperön, ettei kukaan koko maailmassa ollut ennen sellaista syönyt. Joulu-ukko söi syömistään, kylläpä näki, että se hänellekin maistui. Syötyään pöperön viimeiseen marjaan asti, pyyhkäisi hän suutaan ja alkoi jutella:
"Varmaankin ihmettelette, kuinka tällaiseen tilaan olen joutunut. Kuulkaahan. Asun Jouluvuoressa, synkän korven syvyydessä. Siellä valmistan kaikki hevoset, nuket, kuvakirjat, laivat ja muut tavarat, jotka sitten jouluaattona vien lapsille. Näin kesäaikana olen väsynyt joulujuoksujen jälkeen ja nukun usein päivät pitkät rotkossani. Sentähden olenkin nyt näin suureen häpeään ja onnettomuuteen joutunut." Näin sanoessaan nyyhkytti joulu-ukko. Kaksi suurta kyynelpisaraa vieri hänen poskilleen.
"Mutta kerronpa vielä. Niinkuin voitte arvata, en mihinkään ennättäisi jouluaattona, ellei minulla olisi mainiot saappaani. Ne sitten saappaat ovatkin! Yhden kerran vain loikkaan ja samassa tuokiossa olen seitsemän peninkulman päässä. Siksi niitä suojaankin kuin silmäterääni, en edes nukkuessani jaloistani riisu. Mutta nyt on toinen saappaani poissa. Äsken juuri makasin sikeässä unessa rotkoni suulla. Aurinko paistaa heloitti niin herttaisesti, etten malttanut sisällä nukkua, vaan paneuduin pitkälleni hongan juurelle. Kuinkas kävi! Siinä nukkuessani hiipi ilkeä Metsähiisi, ainainen vihamieheni ja kadehtijani, luokseni. Jo kauan oli hän. halunnut saappaitani voidakseen paremmin ilkitöitään harjottaa. Ja nyt tuo ilkiö vetäsi jalastani toisen saappaan, hiljaa, varovasti. Onneksi sattui ystävällinen varis heittiön tuumat huomaamaan. Se alkoi voimainsa takaa vaakkua, ja minä heräsin juuri, kun Metsähiisi oli toista saapasta kiskomassa. Mutta hän ei tahtonut hellittää, ja siinä syntyi tulinen tappelu. Metsähiisi oli minua väkevämpi ja monta kahakkaa kokenut. Minä taas olen rauhan mies, ystävällinen joulu-ukko vain. Siksi täytyi minun kiireesti paeta, kantojen ja kivien yli. Tuon tuostakin kompastuin, oksat raastoivat pitkää partaani, vaatteeni repeytyivät pensaikossa ja väsyneenä vaivuin viimein maahan, josta minut löysitte. Mutta Metsähiisi ei uskaltanut tulla näin lähelle, hän näet kovasti pelkää koiria."
"Voi joulu-ukko rukkaa", säälittelivät lapset.