Mutta joulu-ukko painoi kädet kasvoilleen ja itki haikeasti.
"Se enin surettaa", nyyhki hän, "etten enää voi viedä lapsille joululahjoja. Yhdellä saappaalla en pääse liikkumaan. Eikä ole koko maailmassa ainoatakaan suutaria, joka toiset sellaiset saappaat laatii."
Pekka ja Jussi katsoivat toisiinsa, kovasti heitä joulu-ukon suru säälitti.
"Älä itke, ukko kulta", virkkoivat he, "Me menemme Metsähiideltä saappaasi hakemaan. Kyllä me hänet opetamme toisen omaa ottamaan. Musti, tule mukaan."
Joulu-ukon naama kirkastui.
"Ihanko totta?" kysyi hän. "Mutta jos tuo ilkiö tekee teille pahaa. Ette usko, kuinka häijynilkinen hän on."
"Ole huoleti, kyllä suoriumme", vakuuttivat pojat, ottivat nuolipyssynsä ja läksivät Mustin kanssa matkaan. Kaisa-Liisa jäi tupaan joulu-ukon kanssa.
Pojat astuivat nummen poikki, kulkivat, kulkivat. Saapuivat synkkään kuusimetsään. Siellä oli hiljaista ja pimeää. Metsot pyristelivät risukossa, ja pieni ketunpoika tirkisti vekkulisilmillään kiven varjosta. Kuusten takaa häämötti korkea harmaa kallio. Ja yht'äkkiä alkoi Musti vimmatusti haukkua. Sen selkäkarvat nousivat pystyyn ja niska oli köyryssä. Heti arvasivat lapset, kuka läheisyydessä oli.
He tarttuivat lujasti jousipyssyynsä. Samassa livahtikin heidän ohitsensa ruma peikko, punasilmäinen, koukkunokkainen ja takkutukkainen, oikea kuvatus. Mustin suusta pääsi vihainen vingahdus. Se ryntäsi peikon jälestä, mutta tämä oli joutuisampi. Juuri kuin Musti terävillä hampaillaan tavoitti peikon tupsuhäntään, katosi se näkymättömiin kallion seinään.
Siinä nyt oltiin! Turhaan raapi Musti käpälänsä veriin kallioseinään, turhaan katselivat pojat ovea tai aukkoa Metsähiiden asuntoon. Kallion sisästä kuului vain kimakka pilkkanauru.