He nauttivat niin rajattomasti, etteivät huomanneet vaaraa, joka uhkasi heitä. Viidakosta tunkeutui esiin pörhöinen koira ja heti sen jälestä metsästäjä julmine tuliluikkuineen…
Pelästyneenä pujahti Sinipiika metsään ja peipponen lehahti lentoon, mutta orava ei voinut paeta, se jäi oksalle tuijottamaan tulijoihin. Heti huomasi sen koira ja alkoi vinhasti haukkua.
— Tule pois, Pape! Mitäpä me kesäoravasta ammumme, eihän sen nahallakaan mitään tee, koetti metsästäjä houkutella koiraansa. Mutta koira ei totellut, haukkui vain yhä vinhempaan.
— No, koska välttämättä niin tahdot, niin ammutaan sitten, tuumi metsästäjä ja ojensi kamalan aseensa oravaparkaa kohti, joka tuskissaan kyyristyi niin pieneksi kuin suinkin puunrunkoa vasten.
Jo oli hän valmis lähettämään surman luodin oravan puhtoiseen rintaan, jo tapaili hänen sormensa liipasinta, kun Sinipiika tuli takaisin metsästä, hiipi hänen selkänsä taa ja kuiskasi:
— Älä ammu!
Ihmeissään kääntyi metsästäjä katsomaan taakseen, mutta Sinipiika oli jo pujahtanut piiloon.
— Luulin kuulleeni jotain ääntä, mutta mikäpä se olisi mahtanut olla, mutisi hän ja ojensi uudestaan pyssynsä.
— Älä ammu! kuiskasi taasenkin Sinipiika hänen korvaansa.
— Tässä täytyy olla jotain ihmeellistä, tuumi metsästäjä. Pidä sitten henkesi, orava parka, koska metsänhaltiat näkyvät sinua puolustavan!