Ja hän pakoitti koiransa lähtemään ja asteli pois. Mutta leikkitoverit yhtyivät taasen jatkamaan leikkiään…

Oli jo ilta, kun he malttoivat erota. Orava ja peippo jäivät metsään yöksi, mutta Sinipiika lähti astelemaan Tapion Metsolalinnaan. Iloisena ja huolettomana kulki hän järven hiekkaista rantaa ja kääntyi synkän kuusikon läpi vievälle polulle… Silloin näki hän näyn, joka täytti kauhulla hänen sydämensä. Hän näki ilkeän Syöjättären, joka aina oli häntä vihannut ja hänelle kostoa uhannut, tulevan pitkin polkua.

— Kerrankin sinut tapasin, sinä kirottu, joka aina aikeeni tyhjäksi teet, aina apua toimitat karjalaumoille, joihin minä olen petoja ärsyttänyt, karjui Syöjätär kamalalla äänellä. Ikäänkuin lumoutuneena jäi Sinipiika seisomaan paikalleen, voimatta paeta Syöjättären kostonhimosta hehkuvien silmien edestä. Mutta Syöjätär alkoi loitsia kauheita loitsujaan, yhä kauheampia ja hurjempia, kuta pitemmälle hän niissä ehti. Sinipiika seisoi avutonna hänen edessään. Hän tunsi, kuinka hänen kätensä ja jalkansa alkoivat jäykistyä, tunsi, kuinka hän vähitellen alkoi kivettyä, mutta ei voinut paeta…

Viimein oli Syöjätär saanut julman tekonsa tehdyksi. Hän oli loitsinut kuusikon polun varrelle paaden, joka harmaaseen kuoreensa kätki Metsolan kauniin ja hyvän Sinipiian. Nyt huusi hän kaamealla äänellä:

— Ja siinä tilassa sinä saat pysyä, kunnes joku vapaaehtoisesti puolestasi henkensä uhraa ja antaa sydänverensä kupeitasi huuhdella!

Sitten poistui hän raivoisana metsään…

Mutta hänen ilkeä tekonsa ei salassa pysynyt. Tiainen oksaltaan oli nähnyt ja kuullut kaikki ja riensi niistä kertomaan Tapiolle, metsien kuninkaalle. Surullisena pudisteli Tapio harmaata päätään. Hän ei uskonut, että kukaan olisi valmis uhrautumaan Sinipiian puolesta, mutta hän tahtoi kumminkin koettaa pelastaa häntä. Senvuoksi kutsui hän torvenpuhalluksella kansansa valtaistuimen eteen. Kun kaikki olivat kokoontuneet, kertoi hän, minkä tiedon tiainen oli hänelle antanut ja kysyi eläimiltään, eikö kukaan heistä tahtoisi verellään aukaista Syöjättären loitsujen lukkoa.

Eläimet katselivat toisiaan epäilevinä, murisivat jotain ja pudistelivat päitään kieltävästi. Kukaan ei näyttänyt haluavan luopua elämästä Sinipiian tähden. Silloin kapusi esiin orava-nuorukaisemme ja lausui:

— Herra kuningas! Minä tahdon uhrata sydänvereni.

— Mutta, sanoi Tapio, sinähän olet nuori, kuinka sinä olet valmis kuolemaan?