Keisarin Moppe.
Eräänä syysaamuna oli Räkkölän kaupungissa paljon puuhaa ja touhua. Pääkatua vielä puhdisteltiin, vaikka liput jo liehuivatkin rakennusten harjalla. Kadun eteläisessä päässä kaupungin laidassa oli komea kunniaportti, jossa loistivat kukkaset ja kirjavat nauhat. Sinne kokoontui kaupungin väki, pienet ja suuret. Pormestari ja vouti seisoivat siellä rinnatusten, kumpikin pitäen itseään toistaan etevämpänä ja arvokkaampana. Pormestari oli paksu pieni mies, yllä komea ruumiinmukainen virkapuku kullattuine kaulusnauhoineen ja nappineen. Päässä oli hänellä puuhkareunainen suippo virkalakki, hartioille oli heitetty irtonainen levätti, joka toistaiseksi verhosi myöskin pullean vatsan ja loistavan virkapuvun. Vakavannäköinen oli tämä kaupungin päämies; sillä hän mietti puhetta, jolla hän tervehtisi keisaria, jota odotettiin kaupunkiin saapuvaksi.
Komeita ratsastajia, hevosia ja vaunuja näkyykin jo tieltä. Pormestari varottaa väkeä olemaan hiljaa siihen asti, kunnes hän puheensa pidettyään ehdottaa eläköönhuudon keisarille. Hän heittää vinon silmäyksen voutiin ikäänkuin sanoakseen: "Pysy sinä syrjemmällä."
No niin, ratsastajat ja vaunut lähenevät. Kolmen hevosen vetämissä avonaisissa vaunuissa istuu keisari. Hänellä on yksinkertainen musta puku. Mutta hänen sivullaan on mies mitä koreimmissa virkatamineissa. Se on hovimarsalkka. Hän kuiskailee alinomaa jotakin hallitsijan korvaan, hymyilee ja kumartelee minkä voi. Vaunuissa on kolmaskin olento, joka yksinään hallitsee niiden perimäistä istuinta. Se on keisarin lempikoira, Moppe. Se on lihava, tanakka eläin. Lyhytkuonoisesta päästä pistävät töppökorvat hyvin näkyvästi esiin, ja kuulevat ne pienimmänkin risauksen. Mutta eipä Moppe näytä nyt mistään välittävän. Sulatettuaan sen sokerikakun, jonka keisari äsken hänen suuhunsa korkeilla käsillään pisti, se istuu nyt arvokkaan tyynenä etujalat hajallaan vaunujen peräistuimella. Se on tottunut komeihin vastaanottoihin, ei se niistä piittaa.
Niin lähestytään kaupungin kunniaporttia. Moppekin heittää silmäyksen sinne päin. Se huomaa jotain ihmeellistä ja nousee neljälle jalalle. Pormestari on heittänyt levättinsä takana olevan palvelijan käsivarrelle ja seisoo nyt siinä kimaltelevassa puvussaan paksuna, pyöreänä. Hän rykäsee hiljaa, tempasee hatun ja pistää sen kainaloonsa ja alkaa puhua… Silloin tapahtuu jotain kauheaa. Moppe, jolla on kultainen kaulaside, ja joka myöskin on paksu ja pyöreä, huomaa pormestarissa, hänen puuhkahatussaan ja äänessään jotain sukulaisen tapaista, ja viroten äkkiä välinpitämättömyydestään, hyppää suoraan häntä vastaan.
Pormestari hämmästyy, horjahtaa… Kansa rientää hänen avukseen, Moppea lyödään, potkitaan. Se ulvoo ja haukkuu sekä pakenee kauhuissaan metsään.
Vaunuissa ja saattojoukossa syntyy suuri hämminki. Keisari astuu väkijoukkoon ja kysyy: "Missä on minun koirani?" Pormestari on muserrettu. Hän ei saa sanaakaan suustaan. Vouti astuu esiin ja avaa kumartaen keisarille kaupungin portit. "Minun koirani on heti tuotava tänne." Niin lausuen astuu keisari kaupungin kadulle. Pormestari käärii levättinsä jälleen hartioilleen, painaa hatun päähänsä ja astuu yksinään toisten jälestä.
Onnettomuudeksi keisari heti kysyi pormestarin taloa. Se oli syrjäkadun varrella, jota ei oltu puhdistettu eikä liputettu, koska luultiin, että keisari ajaa pääkatua kaupungin läpi. Ei auttanut. Pormestarin rouvan suureksi hämmästykseksi astui keisari voudin ja hovimarsalkan saattamana sisään, ennenkun edes jokapäiväinen verhovaate oli ehditty salin sohvalta pois ottaa. Pormestari tuli onnetonna jälestä.
"Minun koiraani etsimään on lähdettävä koko kaupungin väen!" käski keisari.
"Suokaa anteeksi, Armollinen Majesteetti, mikä on hänen korkeutensa, Majesteetin koiran nimi?" tiedusteli pormestari.