"Mitä te sillä tiedolla teette. Minun koirani ei kuitenkaan kuule muiden kuin minun kutsuani. Muuten hän on kyllä Moppe. Jalosukuisin kaikista koirista, valitettavasti ainoa elossa oleva koko suvustaan."
"Kaupungin kirjapainossa on heti painatettava kuulutus", sanoi hovimarsalkka hienosti kumarrellen, "ja siinä on koko valtakunnalle ilmotettava, että Hänen Majesteettinsa korkeasti jalosukuinen koira…"
"Kaupungissa ei ole kirjapainoa" keskeytti pormestari.
"Kirjapaino pitää olla" sanoi keisari jyrkästi.
"Hänen Majesteettiinsa jalosukuinen koira", alkoi hovimarsalkka, "lihava, tanakka, pystykorvainen, lyhytkuonoinen, kultainen side kaulassa, nimeltään Moppe…"
"Herra marsalkka", tiuskasi keisari, "se on hovisalaisuus, jota ei saa julistaa maailmalle. Ja eihän tässä kurjassa kaupungissa ole kirjapainoa… Te, pormestari, toimitatte niin, että minun koirani löytyy ja tuotte sitten minulle pääkaupunkiin. Muuten minun pitää valvoa, että tämä kaupunki saa pormestarin, joka osaa pitää parempaa järjestystä."
Niin sanoen keisari jätti pormestarin talon, meni vaunuilleen, nousi niihin ja ajoi kaupungin läpi kuulematta pormestarin puhetta ja eläköönhuutoja. Kaupungin väki oli hämmästyksissään. Ja sitten kaikki pormestarin kehoituksesta lähtivät Moppea etsimään. —
Moppe oli sillävälin juossut metsiä. Se oli aina tuntevinaan potkuja ja kuulevinaan kirkumista. Maatessaan palatsin silkkisohvilla ja syödessään sokerikakkuja keisarin kädestä, ei se olisi koskaan uskonut, että se voi kuolematta näin juosta. Se näki pienen torpan metsässä ja aikoi poiketa sinne, mutta siellä oli suuri Musti, joka hampaitaan irvistäen karkasi hänen kimppuunsa. Moppe kiiti eräälle kalliolle, jonka alapuolella virtasi laaja joki. Musti hyökkäsi jälestä, ja Moppe putosi kalliolta alas jokeen. Säikähdys ja suuri loiskaus. Mutta Mopen paksu rasvakerros kannatti sitä veden päällä. Ja niin meni se virran mukana kauas toiselle rannalle.
Siellä puisteli Moppe veden karvoistaan. Sillä tuntui olevan kova nälkä. Se huomasi kaukaa paimenen, jolla oli koira muassa ja koiralla oli hampaissa kimpale mustaa leipää. Moppe lähestyi. Leipä tuntui siitä nyt makeammalta kuin keisarin sokerikakku. Ystävällinen paimenkoira jätti kernaasti leivän Mopelle. Mutta paimen tuli, otti maksuksi Mopen kultaisen kaulanauhan ja ajoi harhailevan elukan taas metsään, josta eräs kaupungin mies vihdoinkin löysi keisarin koiran.
Kaupungissa heräsi suuri riemu. Pormestarin kotona pidettiin suuret pidot, johon kaikki kaupungin rouvat kutsuttiin. Ja että Mopella olisi hauska, kutsuttiin kesteihin myöskin kaikki kaupungin koirat.