Seuraavana päivänä lähtee pormestari saattamaan Moppea pääkaupunkiin. Moppe pannaan laatikkoon ja laatikko nostetaan rattaille. Ajaessa pormestari pistää sinne tuon tuostakin sokerikakkuja.
Perille tultua ilmotetaan asia ensiksi hovimarsalkalle. Hovimarsalkka rientää hymyillen ja kumarrellen keisarin luo. Keisari astuu palatsin komeimpaan saliin, johon pormestari kantaa Mopen. Mutta kun Moppe siellä lasketaan maahan, kaatuu hän kuoliaana Majesteetin jalkain juureen.
Hovin viisain eläinlääkäri noudetaan mitä kiireimmin. Hän ei voi sanoa, kuoliko Moppe huonon ruu'an vaiko liiallisen rasituksen vuoksi.
"Sinä olet häntä tyhmästi syöttänyt", sanoi keisari pormestarille, "ja siksi saat täältä mennä, saamatta vettäkään kielellesi."
Pormestari läksi varmana siitä, ett'ei hän koskaan ministeriksi pääse.
Sitten etsittiin valtakunnasta keisarille toista samanlaista Moppea, mutta ei löydetty mistään.
Kuolleen Mopen nahka täytettiin korkilla ja kuivilla tappuroilla. Ja sellaisena se pantiin istumaan keisarin kesälinnan marmoripöydälle. Se näyttää samanlaiselta kuin siellä vaunun takaistuimellakin istuessaan.
Mutta se ei enää hyppää kenenkään paksumahaisen pormestarin virkalakkia tavottamaan.
Matka Onnelaan.
Lukuvuosi oli kulunut onnellisesti loppuun. Tuhannet suunnitelmat risteilivät lasten aivoissa, kun he nousivat kuuntelemaan johtajan jäähyväispuhetta. Jokainen tiesi, että nyt oli kysymyksessä paljon puhuttu "Onnelan virkistysstipendi", jonka eräs vanha lämminsydäminen puutarhuri oli koululle lahjottanut. Kaikki olivat yhtenä korvana. Tavanmukaisten kevättervehdysten, neuvojen ja varoitusten jälkeen se vihdoinkin laukesi: