"Tänään on minulla ilo", puhui johtaja, "ensi kerran julistaa opettajakunnan päätös Onnelan kesävirkistyksestä. Jos te, rakkaat oppilaat, hyväksyisitte tämän vaalin yhtä yksimielisesti kuin opettajakunta on sen tehnyt, niin voisimme olla tyytyväisiä. Vapaan kesävirkistyksen ovat tällä kertaa saaneet toverukset Heikki Helmikylä ja Kalle Kankainen."
"Ah!" kuului äänekkäänä humauksena yli salin. Mutta johtaja jatkoi:
"Vaaliansa on opettajakunta perustellut sillä, että Heikin äidillä on täysi työ hankkiessaan ruokaa viiteen pieneen suuhun, vaikka hän peseekin pyykkiä aamusta iltaan, ja että Kallen vanhemmat ovat kuolleet. Sitäpaitsi Heikki ei ole koskaan ollut niityllä eikä järvellä, ei suuressa, ihanassa metsässä, ja Kalle raukka ei ole astunut jalkaansa ulkopuolelle tämän kivisen kaupungin. Sen lisäksi on Tohtori-Setä vakuuttanut, että maalle pääsy on molemmille aivan välttämätöntä. — Hyväksyttekö?"
"Hyvä, hyvä!" huusivat lapset, ja kaikkien katseet suuntautuivat noihin kahteen onnelliseen, jatka kuluneissa puvuissaan seisoivat luokkansa riveissä.
"Ja te", jatkoi johtaja, "jotka nyt olette saaneet vanhan miehen rakastettavan lahjan, näyttäkää, että olette hänen tarkotuksensa oikein ymmärtäneet. Me taasen, jotka emme pääse mukaan, pidämme hauskaa omissa oloissamme ja odotamme uutta kevättä, joka varmasti tuo saman onnen joillekin meistä."
Lapset pyrähtivät kuin lintuset ihanan kesän iloisiin leikkeihin. Heidän mentyään piirsi vahtimestarin yhdeksänvuotias Kerttu juhlasalin isolle taululle: Kesä on tullut.
Seuraavana aamuna istuivat jo Heikki ja Kalle pitkässä, kauas sisämaahan kiitävässä junassa. Vasta iltapuolella, kun aurinko keikkui jo koivujen latvoilla, ilmotti ystävällinen konduktööri, että nyt tullaan sinne, mistä Onnelaan mennään. Ketterästi koppasivat pojat nyyttinsä hyllyltä ja menivät vaunun sillalle. Tuokion kuluttua juna pysähtyi, ja he astuivat pienelle sydänmaan asemalle.
"Mitenkä me nyt tästä osataan?" hätäili Kalle.
"Älähän huoli", virkkoi Heikki rohkeasti ja meni asemamiehen luo kysymään tietä.
"Jaa — tuota — sinne on vähän vaikea neuvoa. Sinne ei mennä tietä myöten", selitti mies korvallistaan kynsien.